Populaariviihteen historiassa 2016 tullaan muistamaan vuotena joka niitti eturivin viihdetaiteilijoita leveällä viikatteella. Onneksi David Bowie ja Leonard Cohen saivat taltioitua meille perässä tarpoville väkeviä visioita viimeiseltä suoraltaan. Kuolema paistaa jossain muodossa läpi myös suuresta osasta kuluneen vuoden tärkeimpiä julkaisuja.

David Bowie – Blackstar
(RCA/Sony)

Tuskin on ihmistä, joka voisi olla albumin ystävä, mutta ei olisi tätä kuluneen vuoden puhutuimpiin julkaisuihin lukeutuvaa kokonaisuutta jo kuullut. Makaaberi käänne avasi musiikista tason ja ikkunan avaruuden tyhjiöstä säteilevään kylmyyteen, jota ei enää voi olla aistimatta. Musiikillisesti Bowie oli kokeilija loppuun saakka.

Nick Cave & The Bad Seeds – Skeleton Tree
(Bad Seed Ltd)

Skeleton Tree jatkaa tyylillisesti Bad Seedsin edellisen levyn, Push the Sky Awayn estetiikkaa: viipyilevä The Bad Seeds, yksi kaikkien aikojen hienoimmista taustabändeistä, nojaa uudessa tuotannossaan enemmän syntetisaattoriin ja tunnelmallisiin looppeihin nokkamiehensä Caven karisman ja tekstien hoitaessa loput. Laulaja-lauluntekijän pojan tapaturmainen kuolema on vienyt synkästä ja vimmatusta musiikista lopulta pois sen näkymättömän suupielen virnistyksen, joka pimeyden prinssin musiikissa on aiemmin ollut läsnä.

Leonard Cohen – You Want It Darker
(Columbia)

Joskus vielä asennan Mercedes Benziini subwooferit kuten ennen poikasena ja ajelen nakkikioskin lenkkiä luu ulkona huudattaen You Want It Darkeria vietelläkseni pokemonia pelaavat teinit pimeyteen.

Radiohead – Moon Shaped Pool
(XL)

Moon Shaped Poolilla Radioheadin soundi on minimalistisempi, mutta samalla yhtenäisempi ja mielenkiintoisempi kuin aikoihin. Kekseliäästi käytetty jousiorkesteri, yhtyeen vistot sointukulut ja Thom Yorken hypnoottis-aneeminen laulu sulautuvat yhdeksi viime vuoden hermeettisimmistä kokonaisuuksista.

Hexvessel – When We Are Death
(Century Media)

Levyn kärki-iskelmä Cosmic Truth ja laulaja Mat McNerneyn upea ääni saivat paatuneen kriitikon kyynelehtimään. Pirkanmaan okkulttirokkareiden kolmas albumi When We Are Death ei ole koko mitaltaan täydellinen julkaisu, mutta osuessaan tekee homman upeammin kuin kollegansa aikoihin.

Veli Kujala – Hyperorganism
(Alba)

Veli Kujala sukeltaa mikrotonaaliseen maailmaan 24-sävelisellä oktaavillaan. Kujalan sävellykset eivät kuitenkaan ole neppailevaa retostelua, vaan häkellyttävän luontevasti innoittunutta maalailua ja avaruudellista leijuntaa. Neljäsosasävelhaitari ja infrapunakameran ohjaama elektroniikka rikkovat yhdessä urkujen ja jousien kanssa taidemusiikin tabuja kuin huhmareella. Mikäli kuulijalla on useampikanavainen äänentoisto ja SACD-toistin, aletaan todella puhua sfäärien musiikista.

Kent – Då som nu för alltid
(RCA/Sony)

Kent kuoli yhtyeenä, mutta jätti jälkeensä joutsenlaulun jolla yhtye on luomisvoimaisimmillaan vuosikymmeneen. Tyylillisesti Kent palaa 90-luvulta tutun kitararokin pariin, ja laulujen toimiessa näin hienosti miksi ei. Gigi-biisin sähkökitarasoundi on kuluneen vuoden murein levytetty riffiraita.

Iggy Pop – Post Pop Depression
(Caroline International / Loma Vista)

Iggy uhkaa värikkään ja inspiroituneen Post Pop Depressionin jäävän viimeiseksi levykseen, mikä olisi masentava veto, mutta uljas piste hienolle levytysuralle. Popin persoona työntyy levyltä esiin viriilinä ja väkevänä.

Gojira – Magma
(Roadrunner)

Ranskalaislähtöisen metallijätti Gojiran kuudes albumi on angstissaan hyytävämpi ja pidätellympi kuin ääriteknisestä riffittelystään tutulta yhtyeeltä on totuttu odottamaan. Duplantierin veljesten äidin poismenosta tuskansa saanut levy soi kylmästi kuin kahdeksankymmentäluvun science fiction -elokuvat.

Ville Ojanen – Kameleontti
(Omakustanne)

Kaustisten outo viulisti Ville Ojanen on tehnyt levyllisen Pekka Pohjolan hengessä kulkevaa progea, kansanmusiikkia ja taitaapa tuolla olla ripaus jatsiakin – pitämättä asiasta sen kummempaa meteliä. Tämä on synti ja likimain kansallinen häpeä, sillä Kameleontti on yksi viime vuoden harvoja täysosumalevyjä. Hae omasi, progemies.