Hifin historiaa: Dahlquist DQ-10 -kaiutin – vaikuttavuutta viidellä elementillä

Dahlquist DQ-10 on sillä tavoin erityinen ja tärkeäkin kaiutin, että sen kertomuksesta sinkoaa nuolia eri suuntiin. Ja niiden suuntien päässä on hifin suuria nimiä.

Teksti: Kari Nevalainen  Kuvat: AVPlus
Julkaistu AVPlus-lehdessä 3/2018.

DQ-10-kaiuttimen suunnittelija, kuuhunlaskeutumismoduulin kehittämisessä mukana ollut ilmailu- ja avaruusteollisuuden insinööri Jon Dahlquist oli itsekin merkittävä audiosuunnittelija. Herran kyvyt eivät jääneet huomaamatta Saul Marantzilta, joka myytyään Marantzin japanilaiselle Superscope Inc'lle osti 49 prosenttia Dahlquistin kaiutinyrityksen osakekannasta kuultuaan ensiksi DQ-10:tä ja vakuututtuaan sen äänestä.

Vaikka Dahlquistilla oli myöhemmin muitakin kaiutinmalleja (DQ-8, DQ-12, DQ-20, DQ-20i ja niin edelleen), DQ-10 oli firman suuri ylpeydenaihe, suunnannäyttäjä ja Jon Dahlquistin lempi-hengentuote. Hänen tiedetään jopa kehuskelleen CES-messuilla vuonna 1979 pitämällään luennolla, miten pätevä kaiutinvalmistaja selviytyy vain yhdellä mallilla!

Jon Dahlquistin loukkaannuttua auto-onnettomuudessa 1980-luvulla yhtiö (Dahlquist High Fidelity Speakers) jatkoi 1990-luvulle toisessa omistuksessa ilman häntä. Vuodesta 1974 lähtien DQ-10:tä ehdittiin valmistaa yhteensä 55 000 kappaletta (27 500 paria), joista moni rantautui aikoinaan myös Suomeen.

Hämmentävä historia

Ensisilmäys DQ-10:een on hämmentävä: se näyttää erehdyttävästi Quadin paljon ylistetyltä ESL-57-elektrostaattikaiuttimelta! Tunnetun tarinan mukaan DQ-10:n ollessa esittelyssä New York Hi-Fi Show'ssa 1970-luvulla Jon Dahlquistin oli pakko asettaa sekaannuksen välttämiseksi kaiuttimen kylkeen iso kyltti, jossa luki ”This Is Not An Electrostatic Loudspeaker.”

Lähes identtisestä ulkonäöstä ja Dahlquistin kunnianosoituksesta ESL-57:lle huolimatta DQ-10 ei ole elektrostaatti vaan monitiekaiutin dynaamisilla elementeillä. Molemmat ovat dipoleja eli takaa avoimia, ESL-57 kokonaan, DQ-10 bassoa lukuun ottamatta.

Quad 57 -kytkös johtaa suoraan 1950-luvulle ja keskelle kiihkeää ”staatti vastaan dynaaminen” -kiistaa. Vuonna 1956 Quadin Peter Walker esitteli uuden koko äänialueen elektrostaattikaiuttimen BRSA Annual Exhibitionissa hotelli Waldorfissa. Siitä oli tuleva kuuluisa ESL-57. Yleisö oli haltioissaan, ja kaiuttimesta tuli heti sensaatio.
ESL-57 ja sen herättämä valtava innostus aiheutti pelkoa ja säpinää ”moving coil” -leirissä, johon kuuluivat muiden muassa Walkerin ystävät Harold Leak (Leak) ja Gilbert Briggs (Wharfedale).

Varsinkin Briggs tarttui haasteeseen. Wharfedalen laboratoriossaan hän kehitti koteloimattoman kaiuttimen, joka ulkoisesti muistutti niin sanotusti järkevän kokoista Quad ESL-57:ää mutta jonka etulevyssä oli yksi 10 tuuman ja yksi 12 tuuman dynaaminen elementti rinnan kytkettynä. Lisäksi levyn takana oli ylös suunnattu kolmen tuuman kartiodiskantti neljän mikrofaradin kondensaattorilla. Kaiuttimen nimi oli Wharfedale SFB/3.

Dynaaminen SFB/3 on se kaiutin, joka johtaa suoraan Dahlquist DQ-10:een. Molemmilla, Briggsillä ja 20 vuotta myöhemmin Dahlquistilla, oli tavoitteena kehittää (dipoli)kaiutin, joka toistaisi lähdemateriaalia yhtä tarkasti ja elävästi kuin ESL-57 mutta tekisi sen dynaamisilla kaiutinelementeillä, paremmalla bassotoistolla ja dynamiikalla.
Vuonna 1957 Wharfedale osallistui SFB/3-kaiuttimellaan (sekä Ferrograph-nauhurilla ja Quadin vahvistimella) tuolloin yleisiin ”Live vs. Recorded” -resitaaleihin. Näissä elävää musiikkiesitystä verrattiin nauhoitettuun ääneen valituista kaiuttimista. Wharfedale SFB/3 otettiin hyvin vastaan. Eräs paikallaolija kuvasi tilannetta niin, että silmät kiinni hänen oli vaikea kertoa, missä vaiheessa siirryttiin elävästä esityksestä toistettuun ”varsinkin oboen mutta myös pianon osalta”.

Hi Fi Newsin – joka on yksi maailman vanhimpia, vielä elossa olevia hifilehtiä – Ralph West oli kuitenkin eri mieltä. Hän kirjoitti, että vaikka SFB/3 kuulosti vähemmän kaiuttimelta kuin mikään toteutus ennen ESL-57:ää, dynaamiset kartiokaiuttimet eivät enää koskaan voisi yltää tai ylittää elektrostaattikaiuttimien suoritustasoa.
Hän jopa onnitteli itseään siitä, ettei ollut dynaamisten kaiuttimien valmistaja vaan journalisti, sillä ESL-57:n jälkeen dynaamisilla kaiuttimilla ei hänen mukaansa ollut kaupallista tulevaisuutta.

Westin ulostulon myötä ESL vastaan Moving Coil -debatti ratkesi lopulta ESL:n eduksi. Seuraavina kahtena vuosikymmenenä Quadin staatteja myytiin ennätystahtia. Sen sijaan Wharfedale SFB/3:n menestys jäi pannukakuksi.

Quad voitti taistelun, mutta ei sotaa. Kaupallisesti dynaamiset kaiuttimet ovat nykyään aivan ylivoimaisia staatteihin verrattuna. Joillekin vintage-harrastajille ESL-57 on edelleen kaikkien aikojen paras kaiutin, mutta niitä useammin nykyään näkee laajakaistakaiuttimia, joiden baffeli muistuttaa erehdyttävästi SFB/3:a! Helpon rakennettavuutensa ja tiettyjen akustisten etujen ansiosta kaiutin on diy-harrastajien suosiossa. Aiheesta on myös tuoreita kaupallisia toteutuksia.

Ratkaiseva rakenne

DQ-10:n etuverhon takana on viisi dynaamista elementtiä. Taajuuksille 400–1 000 hertsiä on 125-millinen elementti, ja ylemmälle keskialueelle välillä 1–6 kilohertsiä on 43-millinen dome. Väliä 6–12,5 kilohertsiä toistaa 18-millinen dome-diskantti, jonka yläpuolella on vielä piezo super-diskanttina 27 kilohertsiin asti. Elementit on suodatettu loivasti jakotaajuuksilla 400, 1 000, 6 000 ja 12 000 hertsiä. Kahdenkymmenen komponentin jakosuodin on elementtien takana.

DQ-10:n iso juttu on elementtien sijoitus. Kaiuttimessa ei ole etulevyä perinteisessä mielessä. Jokainen elementti on omassa kiinnityslevyssään, joiden koko on määritetty elementin koon ja toistokaistan mukaan. Tästä on kaksi etua. Ensinnäkin vältytään haitallisilta diffraktioilta (reunaheijastuksilta), ja toiseksi irralliset levyt on mahdollista sijoittaa sekä leveys- että syvyyssuuntaan niin, että kokonaisuus toimii tarkalleen ikään kuin yhtenä akustisena elementtinä.

Sijoittamalla pienemmät elementit suurempien taakse tietylle etäisyydelle Dahlquist haki eräänlaista aika- ja vaihekorjattua toistoa Quadien tapaan. Siksi valmistaja kutsui kaiutintaan Phased Array -malliksi, ja juuri tämä ominaisuus vaikutti moniin tuleviin kaiuttimiin muun muassa Thielin, Vandersteenin ja Wilson Audion malleissa.

Yllä mainittujen elementtien lisäksi DQ-10:ssä on 10 tuuman (250 millimetrin) bassoääninen suljetussa, lasikuituvillalla vaimennetussa 50 litran kotelossa. Aluksi vuosina 1973–74 (sarjanumeroon 2000 asti) bassoääninen oli CTS:n (Chicago Telephone Supply) kymppituumainen Dahlquistin Rectilinear Research'lle suunnittelemien kaiuttimien tapaan. Myöhemmissä DQ-10-kaiuttimissa oli Henry Klossin Adventille kehittämä bassoelementti. Näissä yksilöissä elementit olivat valmiiksi peilikuvapaikoilla. DQ-10:n alarajataajuudeksi Dahlquist ilmoittaa 35 hertsiä.

Jotakin hyvää

Henkilö, joka kuunteli DQ-10:tä aikoinaan 1970-luvulla, muisteli ääntä kuvailemalla, että ”siinä oli jotakin hyvää”. Kun olen itse – sekä Quad ESL-57 -mallin että useita SFB/3-laajakaistakaiuttimia omistaneena – päässyt myöhemmin kuuntelemaan ja testaamaan DQ-10:iä muutaman kerran, kuvaus on aina tuntunut varsin oikeaan osuneelta.

DQ-10 ei kuulosta 2000-luvun nykyaikaiselta kaiuttimelta. Se ei myöskään kuulosta 1970-luvun AR:lta tai Bang & Olufsenilta tai 1980-luvun Bowers & Wilkinsiltä. Äänessä on vanhahtavia piirteitä, mutta se ei kuulosta vanhanaikaiselta.

Valitun sointitasapainon vuoksi ääni on pehmeä, osin vaimeakin, muttei kuitenkaan tylsä. Päinvastoin. Elävyyttä ja läsnäoloa riittää. Keskialueelta diskanttiin ääni on tervehenkinen joskin lievästi pahvisin sävyin. Ääni ei ole korostuneen kolmiulotteinen mutta kuitenkin kiitettävästi irti kaiuttimesta ja selvästi vähemmän umpinainen kuin monissa kotelokaiuttimissa. Niin irtonainen ja läpikuultava kuin Quad ESL-57:ssä se ei ole.

Heikoin lenkki DQ-10:ssä on bassotoisto. Enemmän energiaa keskibassoissa antaisi tietylle musiikille toivottua lihaa luiden ympärille. Merkittävin ongelma tuntui kuitenkin olevan bassojen ja lopun toistokaistan välinen eriparisuus. Sekä Quad ESL-57:n että SFB/3:n dipolibasso on yhtenäisempää, ja vaikka Dahlquistin bassotoisto ei ole suoranaisesti värittynyttä, avoimempaa ja puhtaampaa se voisi olla.

Mitä tulee kaiuttimen kykyyn jysäyttää, eli transienttien räjähtävyyteen, DQ-10 on suunnilleen Quad ESL-57:n tasolla mutta jää jälkeen SFB/3:sta 10–12 tuuman elementeillä. Kaikki kolme jäävät kuitenkin äänen dynamiikassa, auktoriteetissa, maksimiäänenpaineessa ja kyvyssä siirtää ilmaa huoneessa Paul Wilbur Klipschin vuonna 1941 kehittämän Klipschorn-kaiuttimen varjoon. Muun muassa Briggs käytti kyseistä kaiutinta referenssinä SFB/3:lle, ja Dahlquistkin tunsi sen hyvin.

Kesken kuuntelujen tuli mieleen yksi kaiutin, jonka äänestä löysin sukulaisuutta: Tim de Paravicinin noin 10 vuotta vanha EAR/Yoshino Primary Drive -dipolikaiutin kahdella kahdeksan tuuman basso–keskiäänisellä ja diskanttidomella. Huolimatta sävyeroista molemmat kaiuttimet soivat kuten kaiuttimien oli tapana soida ja molemmat tekevät sen hyvällä, avoimella tavalla.

Kokonaisuutena DQ-10 ei mielestäni aivan yllä Quad ESL-57:n tai SFB/3:n (laadukkailla laajakaistaelementeillä) tasolle. Äänessä on kuitenkin vissit hyvät puolensa, joiden ansiosta sitä kuuntelee mieluummin kuin tusinaa tavanomaisia laatikkokaiuttimia.

Hyvät ideat eivät kuole

Vuonna 1976 Jon Dahlquist palkkasi nuoren miehen Carl Marchisotton suunnittelemaan aktiivijakosuotimen työn alla olleeseen Dahlquist-subwooferiin. Myöhemmin Marchisotto osallistui myös kaiuttimien suunnitteluun ja siinä ominaisuudessa vastasi monista DQ-10:een tehdyistä pienistä parannuksista.

Samaan aikaan Dahlquistilla työskenteli eräs hifin jättiläisistä, tarunomaisen Marantz 10B -fm-virittimen isä Sid Smith. Smith oli palkattu suunnittelemaan Dahlquistille oma vahvistin.

Kun Dahlquistin kaiutintarina päättyi, käynnisti 15 vuotta Dahlquistilla ollut Marchisotto oman Acarian Systemsin, jonka puitteissa hän valmisti 1990-luvulla erittäin arvostettuja Alon-merkkisiä kaiuttimia. Myös niissä keskialue- ja diskanttielementti olivat Dahlquistin tavoin takaa avoimessa levyssä ja basso omassa kotelossaan. Kuulin erästä isoa Alonia paljon 1990-luvulla Sveitsissä, ja se on edelleen yksi parhaista kuulemistani kaiuttimista.
Samanlaisia ovat myös Marchisotton vuonna 2004 perustaman Accent Speaker Technologyn Nola-merkkiset kaiuttimet, joita Stars and Stripes on tuonut Suomeen. Nolan Grand Reference -kaiuttimessa on parannettu versio Marchisotton Dahlquistille kehittämästä subwoofer-jakosuotimesta. Mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina.

Jon Dahlquist, Saul Marantz, Sid Smith, Peter Walker, Gilbert Briggs, Paul Klipsch, Tim de Paravicini, Henry Kloss, Carl Marchisotto. Antakaa jokin toinen kaiutin yhtä hohdokkaalla nimiluettelolla!

Kirjaudu