Kuvitellaan itsemme brittiläiseen pubiin. Vanhaa, tummunutta jalopuuta, tweediä, kyynärpaikkoja, tuopissa on tummaa olutta tai siideriä (päärynää tai omenaa). Lavalta alkaa kantautua tylyn tanakka rock-poljento. Kysyvien katseiden jälkeen musikantti todetaan hyväksytyksi, sillä boogie on nonchalantti mutta armoton kuten potkupallokahinoissa patinoituneen kuulijan nenänvarsi. Suurin virhe, mitä tässä vaiheessa humaltumisen rituaalia voisi tehdä, olisi muuttaa mitään. Wilko Johnsonin ei tarvitse. Wilko on tottunut olemaan paljon vartijana, tämä on hänen valtakuntansa.
Pubirockin kruunattu kaljupää, Dr. Feelgoodin legendaarisimmasta kokoonpanosta tuttu telecasterin kauhu, Wilko Johnson on katsonut kuolemaa mulkosilmillään, tuhahtanut halveksuvasti ja julkaissut jälleen kerran mainion levyn kunnon keskiolutrockia. Mitään poikkeavaa Blow Your Mindilta ei löydy, mutta tämä on musiikkia, jossa muutosta ei kaivata lähtökohtaisesti lainkaan. Rennon välinpitämätön mutta vääjäämättömän nousujohteinen brittiläinen rituaali yhdistää sekä ansaittua oluttaan nauttivaa kuulijaa että esiintymislavaa kierrejohdon kahlitsemana kyntävää rock-legendaa.
Dr Dupreen kaltaisia välittömiä klassikoita Blow Your Mindilta ei löydy, mutta kauttaaltaan levy tarjoaa hyvän ja katkeamattoman boogien, joka ei edes yritä olla klassikkolevy. Ja hyvä niin.
Jemo Kettunen
Kommentit