Toimivan uuden vinyylisoittimen peruskuunteluun saa jo parilla sadalla, mutta millaista laatua tarjoaa vähän kalliimpi toteutus?
Teksti: Heikki Kivelä
Kuvat: Valmistaja
Vinyyli se ei vain katoa musiikkimarkkinoilta sitten kulumallakaan. Vaikka formaattia oltiin saattelemassa haudan lepoon jo pari vuosikymmentä sitten, mustan kullan viehätys ei missään vaiheessa menettänyt täyttä hehkuaan. Nykyiselläänkin se porskuttaa levymyyntitilastoissa cd-levyjen ohella vielä tasaisen vahvasti. Eivätkä viralliset tilastot ota lainkaan huomioon käytettyjen levyjen markkinoita, joka on aivan oma lukunsa.
Vaikka analogisesta vinyyliäänestä voidaan olla montaa mieltä suhteessa digitaaliseen toistoon, luultavasti juuri kokonaistoteutus on se, mikä 12-tuumaisissa kiehtoo. Mahdolliset heitot äänenlaadussa unohtuvat helposti, kun vinyylialbumia isoine kansineen pääsee kuuntelemaan asianmukaisen äänentoistojärjestelmän kanssa.
Mutta mikä sitten on se asianmukainen äänentoistoketju vinyylejä ajatellen? Lähtökohtaisesti välttämättömiä komponentteja ovat luonnollisesti itse levysoitin ja sille sopiva esivahvistin, päätevahvistin sekä kaiuttimet tai vaikka vain pelkät aktiivikaiuttimet. Mistään kovin monimutkaisesta laitekavalkadista ei siis ole kyse, ja alkuun varsinkin vinyylisoittimien kanssa pääsee jo parinsadan euron investoinnilla. Mutta kuten niin monen muunkin tuotteen kohdalla, aloitustason vehkeet ovat usein enemmän tai vähemmän kompromisseja. Joten mitä jos levysoittimesta maksaisikin suoraan muutaman satasen enemmän ja hyppäisi siten aloitussarjasta suoraan perustasolle?
Tyylikkäämpi toteutus
Japanilaisen Denonin juuret äänentoiston parissa ulottuvat aina vuoteen 1910 saakka, jolloin merkki perustettiin nimellä Nippon Denki Onkyo Kabushikigaisha. Vaikka Denon tunnetaan nykyisellään ennen muuta kotiteatteripuolen laitteistaan ja digiäänen innovaatioistaan, sen historiaan on elimellisesti kuulunut myös vinyyliääni, erityisesti laadukkaat levysoittimet ja äänirasiat.
Mutta koska tänä päivänä menestyvän ja markkinoilla aktiivisen hifimerkin tehtäviin kuuluu valmistaa myös vinyylisoittimia, ei Denonkaan tee tässä poikkeusta. Sen hiljattain julkaistu, 499,90 euroa maksava DP-400 on päällisin puolin siisti, yksinkertainen ja vakuuttavan oloinen levysoitin, joka on toteutettu hihnavetoperiaatteella. Toiminnallisesti DP-400 on käyttäjän valinnasta riippuen joko manuaalinen tai puoliautomaattinen. Soittimen äänivarsi puolestaan on S-mallinen, kun taas yleensä vastaavan hintaluokan perussoittimissa se on suora. Valmistajan mukaan äänivarren muotoilun taustalla on pyrkimys optimoida neulakulma eri kohdissa levyä ja pitää harmoninen särö minimissään.
Levysoittimen takana on sisäisen tai ulkoisen riaa-esivahvistuksen valintakytkin, vaihdettava rca-liitäntä kaapeleille, maadoitusliitäntä, hiukan erikoinen puoliautomaattisuuden ja manuaalisuuden valintakytkin sekä virtajohdon liitäntä.
Kelpo RIAA
Monien nykyaikaisten vinyylisoittimien tavoin myös DP-400 sisältää sisäänrakennetun riaa-esivahvistimen, joten sen voi kytkeä suoraan mihin tahansa laitteeseen, jossa on linjatasoinen äänen analogiotto – käytännössä siis melkeinpä mihin tahansa vahvistimeen tai vaikkapa suoraan äänenvoimakkuussäädöllä oleviin aktiivikaiuttimiin.
Sisäänrakennettu riaa-esivahvistin on tosin myös ohitettavissa, jos käyttäjällä sattuu olemaan hallussaan ulkoinen esivahvistin tai phono-otolla varustettu vahvistin.
Denonin sisäänrakennettu RIAA osoittautui laadultaan vähintään perusvahvistimien omia RIAA-korjaimia vastaavaksi, joten sen käyttöä voi huoletta suositella. Jos siis vahvistimessa ei ole varsinaista levysoitintuloa, niin ei haittaa; Denonin oma RIAA hoitaa homman.
Yksi DP-400:n hienoimmista detaljeista on sen omalaatuinen pölykansi, joka on tehty samean läpinäkyvästä muovista. Sen ohella pakettiin kuuluu myös pölykannen pöytätuki, johon voi istuttaa myös lautasella pyörivän levyn kannen. Pieni mutta tyylikäs yksityiskohta!
Denonin 78 rpm -kierrosnopeusvalinta mahdollistaa myös sellakkalevyjen eli savikiekkojen vaatiman pyörimisnopeuden eli 78 kierrosta minuutissa. Niiden kuuntelu tosin vaatii myös omanlaisensa neulan, jonka kylläkin voi asentaa sopivan äänirasian kanssa mihin tahansa sme-kiinnityksellä varustettuun rasiakelkkaan – DP-400:n äänivarressa kun on kyseinen kiinnitystapa, joka tekee vaihdosta nopeaa ja helppoa.
Yksi DP-400:n hienoimmista detaljeista on sen omalaatuinen pölykansi, joka on tehty samean läpinäkyvästä muovista. Sen ohella pakettiin kuuluu myös pölykannen pöytätuki, johon voi istuttaa myös lautasella pyörivän levyn kannen. Pieni mutta tyylikäs yksityiskohta!
Kätevästi käyttöön ja levyt pyörimään
Denon DP-400 on hyvällä tavalla yksinkertainen levysoitin, joten myös sen käyttöönotto oli varsin helppoa. Myyntipakkauksen mukana tulleessa kuvallisessa käyttöoppaassa oli kaikki olennainen informaatio, joskaan ei suomeksi. Prosessi oli muuten mutkaton: tarvittavat kalut ulos suojapusseistaan, levylautanen kumihihnoineen paikalleen ja kumimatto päälle, valmiiksi asennetun äänirasian ja rasiakelkan kytkeminen äänivarteen, neulapainon ja sivuttaisvoiman asetus, johdot kiinni ja levy soimaan. Yksinkertaista!
Denon DP-400:n mukana tulee valmiiksi rasiakelkkaan asennettu äänirasia ja neula, jotka kytketään äänivarteen sme-kiinnityksellä. Näin sekä kelkan asennus että vaihto on helppoa ja nopeaa.
Muutaman minuutin päästä pakkauksen avaamisesta olikin jo aika laskea lautaselle ensimmäinen levy, joka sattui olemaan New Orderin Substance-kokoelma. Synteettinen pop-musiikki toistui DP-400:n käsittelyssä rytmiikaltaan oikeaoppisesti, skarpisti ja sopivan kirkkaasti. Äänessä oli toisaalta hyvää ja tasaista varmuutta mutta tarvittaessa myös tiettyä draivia, joka saa uppoutumaan musiikin vietäväksi. Sama meno jatkui myös seuraavaksi lautaselle valikoituneella Kate Bushin Hounds of Lovella, Ultravoxin Lamentilla ja monilla muilla. Yleisotetta voisi kuvailla ennen muuta luontevaksi, mutkattomaksi ja helposti kuunneltavaksi.
DP-400 selviytyi testikuunteluista ehdottomasti puhtain paperein, eikä sen äänessä ollut varsinaisesti mitään moitittavaa – mikä on ehdottoman tärkeä ominaisuus kuitenkin vielä kohtuuhintaisen vinyylisoittimen kohdalla. Subjektiivisesti arvioiden toisto oli myös yhtä hyvää sekä sisäistä että ulkoista riaa-esivahvistusta käytettäessä.
Ainoa hieman mietityttämään jäänyt seikka oli DP-400:n rungon suhteellisen kevyt toteutus. Normaaleilla kuunteluvoimakkuuksilla ja varsinkin hieman kevyemmän musiikin parissa ongelmia tuskin ilmenee, mutta kevyenkin koputtelutestin perusteella runko vaikutti kuitenkin olevan selvästi altis ulkoisille resonansseille. Tuhdimpi eristys ja painavampi runko ovat toisaalta yleensä kalliimman hintaluokan ja dj-käyttöön tarkoitettujen soittimien ominaisuuksia, joten sinänsä sirohko DP-400 on omassa sarjassaan kuitenkin hyvin soiva – ja esteetisesti kaunis levysoitin.
AVPlus lisätietoa!
Suora vai S äänivarsi?
Levysoittimissa on sekä suoria että S-muotoon taivutettuja äänivarsia.
Vaikka molemmille toteutuksille löytyy puolestapuhujansa, usein käytännön erot yksinkertaisemmissa levysoitintoteutuksissa jäävät detaljitasolle.
On kuitenkin esitetty, että suora äänivarsi on massaltaan kevyempi, kun taas teoriassa pidemmällä mutkaisella äänivarrella on paremmat eli vähäisemmät värähtelyominaisuudet. Usein äänivarrelta haetaan maksimaalista keveyttä suhteessa jäykkyyteen, ja suora toteutus on tässä mielessä parempi vaihtoehto. Silti oma, tietyssä mielessä jopa ratkaisevampi merkityksensä on esimerkiksi valitulla äänirasialla.
Satunnaiselle vinyylikuuntelijalle äänivarren muodolla ei ole merkitystä, mutta asiaan perehtynyt törmännee internetissä ennemmin tai myöhemmin aiheesta käytävään debattiin. Oma lukunsa on vielä esimerkiksi dj-käyttöön suunniteltujen soittimien S-muotoiset äänivarret, joiden yksi, ennenkaikkea funkionaalinen funktio, on tuoda hiukan lisää liikkumavaraa levyn liikutteluun ja käsittelyyn.
DP-400:n äänivarsi on suoran sijaan S-mallinen. Valmistajan mukaan äänivarren muotoilun taustalla on pyrkimys optimoida neulakulma eri kohdissa levyä ja pitää harmoninen särö minimissään.
Montako kierrosta minuutissa?
Pitkäsoittomuotoisten eli LP-äänilevyjen kierrosnopeus on pääsääntöisesti 331/3 kierrosta minuutissa ja esimerkiksi ns. single-julkaisujen 45 kierrosta minuutissa. Nämä ovat yleisimmät levysoittimien kierrosnopeudet. Mutta mihin tarvitaan kierrosnopeutta 78 kierrosta minuutissa?
Tämä nopeampi kierrosluku juontaa juurensa aikaan ennen vuotta 1948, jolloin nykymuotoinen lp-levy kehitettiin. Ennen sitä ja vielä tovin sen jälkeenkin markkinoilla olleet levyt olivat niin sanottuja sellakkalevyjä eli savikiekkoja. Niiden soittamiseen tarvitaan kuitenkin edellä mainitun kierrosnopeuden lisäksi vähintään oma neulansa, eikä lopputulos siltikään ole kaikissa tapauksissa alkuperäistä vastaava, sillä levyjen tuotantotavat heittelivät aikanaan suuresti.
Ulkoinen vai sisäinen riaa?
Vinyylilevy ei soi asianmukaisesti ilman esivahvistimen riaa-korjausta, joten se onkin välttämätön lisävaruste vinyylisoittimelle. Riaa-korjain voi kuitenkin löytyä joko vahvistimesta phono-liitännän muodossa, erillisestä esivahvistimesta tai nykyään jo monesta vinyylisoittimesta sisäänrakennettuna.
Laatu- ja etenkin hintaeroja eri ratkaisujen välillä on huimasti. Vaikka periaatteessa vanhankin vahvistimen phono-aste voi toimittaa asiansa varsin moitteettomasti ja modernien levysoittimien sisäiset komponentit ovat suunniteltu toimimaan hyvin yhteen, ulkoinen levysoitinesivahvistin on kuitenkin kehitetty vain yhtä käyttötarkoitusta varten ja sinänsä suositeltava hankinta.
Ulkoinen levysoitinesivahvistin riaa-korjauksella on välttämätön lisälaite myös siinä tapauksessa, jos levysoittimessa ei ole linjatasoista lähtöä tai käytössä olevassa vahvistimessa phono-ottoa.
Manuaalinen, puoliautomaattinen vai automaattinen?
Valtaosa levysoittimista lukeutuu toimintaperiaatteeltaan kolmeen kategoriaan, manuaalisiin, puoliautomaattisiin ja automaattisiin. Näistä ensiksi mainittu eli manuaalinen levysoitin ei sisällä minkäänlaista automatiikkaa, joten käyttäjän tulee kytkeä soittimeen virta, joka käynnistää lautasta pyörittävän moottorin, siirtää äänivarsi oikeaan kohtaan levyllä ja nostaa äänivarsi kuuntelun lopuksi pois sekä kytkeä levysoittimen moottori sammuksiin.
Puoliautomaattinen soitin taas osaa pääsääntöisesti nostaa äänivarren pois levyltä sen päätyttyä ja sammuttaa moottorin. Täysin automaattinen levysoitin puolestaan osaa napin painalluksella käynnistää moottorin, viedä äänivarren levyn alkuun ja palauttaa äänivarren paikalleen levyn päätyttyä.
Näissä kaikissa on omat hyvät puolensa. Manuaalinen soitin on yleensä kaikista yksinkertaisin ratkaisu, jolloin siinä on myös vähiten potentiaalisesti hajoavia tai häiriötä aiheuttavia osia. Puoliautomaattinen soitin taas mahdollistaa esimerkiksi sen, ettei levyn päättymistä tarvitse tarkkailla, sillä äänivarsi nousee lopuksi automaattisesti ylös. Automaattinen toteutus taas on turvallinen, sillä se ehkäisee äänivarren tahattoman putoamisen väärään paikkaan ja siten neulan tai levyn vaurioitumisen.
Markkinoilla on myös käteviä lisälaitteita, joiden avulla manuaalisesta levysoittimesta voi saada melkein puoliautomaattisen. Hyvä esimerkki on 59 euroa maksava Pro-Jectin The Q Up, joka nostaa äänivarren turvallisesti ylös automaattisesti levyn päätyttyä.
Kommentit