Dyynin ensimmäinen osa oli minulle jotenkin aika tylsää katsottavaa, ja ennen kaikkea siitä tuli fiilis, että tässä vaan johdatellaan katsojaa seuraavaan osaan. Tämä on toki konseptina ihan tuttua juttua, mutta jotenkin toimii paremmin vasta siinä vaiheessa, kun kaikki leffat ovat julkaistu.
Jos tällainen leffa julkaistaan ja seuraavaa osaa saa odottaa pari vuotta, jää ensimmäisestä leffasta väkisinkin aika tyhjä olo, herättää se sitten kuinka paljon vaan odotuksia seuraavasta. Mitä muuta tästä sitten voi taas vastaavasti seurata, on myös se, että kun se toinen osa sitten julkaistaan, nousee ymmärrys myös ensimmäistä osaa kohtaan.
Itselleni kävi juuri näin, tykkäsin tästä toisesta osasta huomattavasti enemmän kuin ensimmäisestä, mutta toisen osan katsomisen jälkeen myös ensimmäinen osa alkoi aueta aivan uudella tavalla. Dyyni 2 jatkaa aivan siitä kohdasta, mihin ensimmäinen osa jää, ja luonnollisesti tämä siis avaa myös ensimmäistä ihan uudella tavalla.
Tämä ei siis ole jatko-osa niin kuin se yleensä ymmärretään, vaan ihan rehellisesti jatkoa edelliseen.
Ajatuksena houkuttaa myös suuresti sellainen, että voisikohan studiot tehdä tällaista saagaa niin, että esimerkiksi kaksi osaa tulisi elokuviin samaan aikaan? Eli kun leffat nyt jo alkavat kestää usein lähelle sitä kolmea tuntia, niin mitä jos perjantaina kävisi istumassa sen kolme tuntia katsomassa ensimmäistä osaa, kävisi kotona välillä nukkumassa ja seuraavana päivänä jatkuisi toisella osalla.
Kyllähän leffan tekemisessä tuotantoyhtiökin kuitenkin voisi tällaisesta järjestelystä hyötyä huimasti myös taloudellisesti, vaikka varmasti hyötyy jo nytkin.
Miltä tämä Dyyni 2 sitten näyttää ja kuulostaa kotona.
Vertailua Prime-salin ja Imaxin välillä löytyy jo blogista, mutta kotona katsottuna sanoisin, että nyt mennään todella hienosti siihen väliin ottaen parhaat palat molemmista.
Kuva Primessä oli hyvällä tavalla aavistuksen kaukainen, Imaxissä kuva taas tuli hyvällä tavalla todella lähelle. Kun leffaa katsoo kotona 144 tuuman ruudulta noin kolmen ja puolen metrin etäisyydeltä, näyttää kuva juuri täydelliseltä. Kuvasta näkyy aivan kaikki yksityiskohdat hyvin, kuvan kuitenkaan hyppäämättä syliin.
Kuvan laatu on tietysti tässä todella laadukasta
Kuvan laatu on tietysti tässä todella laadukasta, mutta kuvaus eroaa hyvin paljon monesta muusta leffasta. Monessa kohdassa joutuu hieman miettimään, että onko omat väriasetukset pielessä kuvaa katsoessa, mutta sitten kun mennään taas ns. normaalikuvaan, jossa Florence Pugh ja Christopher Walken juttelevat, huomaa, että kuvanlaatu on lähellä täydellistä.
Dyyni kuitenkin on hyvin tumma, hiekan sävyttämä ja ennen kaikkea punertava monessa kuvassa. Tätäkään en siis sano tippaakaan kriittisesti, vaan kuvaillen miltä leffa näyttää. Tiedät kyllä mistä puhun, jos leffan olet nähnyt. Ja kyllä, muutamassa hiekkakohtauksessa kuva tuntuu kuin itse istuisi keskellä hiekkamyrskyä, todella uskottavaa!
Onhan tämä siis kuvankin puolesta ehdottomasti leffa, jota jaksaa katsoa uudelleen ja uudelleen.
Äänien osalta päästäänkin sitten tämän leffan parhaimpiin osiin.
Äänien osalta päästäänkin sitten tämän leffan parhaimpiin osiin. Monta kertaa sitä miettii leffaa katsoessa, että tässä olisi hyvä referenssikohta, jonka voisi ottaa talteen, mutta sitten taas havahtuu, että näitä huippukohtia leffassa tulee ihan jatkuvalla syötöllä. Dyyni 2 on kokonaisuudessaan referenssilevy, ihan sama mitä asiaa sitten haluatkin laitteillasi demota.
Toki bassot tässä ovat isossa osassa, mutta nekin ovat niin monipuoliset ja uskottavat, että jos haluat leffalla testata subbareita, onnistuu sekin ihan koko skaalalla. Itselläni, kun käytössä on Trinnovin uusin Waveforming-teknologia, en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa leffaa katsoessa. Tämä yksinkertaisesti vaan on parasta mitä leffoissa on kuultu, eikä vähiten tietysti koska äänien takana tässäkin on Hans Zimmer.
Stadion, mato, luolakohtaukset – niin paljon upeita kohtia täynnä koko leffa!
Muistutuksena myös tässä kohdassa, että vaikka leffoissa paljon aina kierrätetään vanhoja äänitehosteita, niin tähän leffaan Zimmer on taas loihtinut ihan uusia, ennen kuulemattomia ääniä, jotka todella edustavat edukseen. Stadion, mato, luolakohtaukset – niin paljon upeita kohtia täynnä koko leffa!
Dyyni 2:ssa on 9.1.6 Atmos -ääniraita, mutta front wide -kaiuttimia käytetään leffan aikana aika säästellen. Vastaavasti kaikki kuusi kattokaiutinta ovat jatkuvasti aktiivisena, ja niitä kyllä käytetään ihan viimeisen päälle luoden sekä tunnelmaa että effektejä.
Trinnovin Atmos-viewer -ominaisuudella pystyn myös näkemään, että vaikka leffassa on paljon Atmos-objekteja, niin mikään älyttömän aktiivinen leffa niiden suhteen Dyyni 2 kuitenkaan ei ole. En tiedä onko tarvettakaan, sillä äänet tukevat leffaa äärettömän hyvin.
Mutta jos kuitenkin olet jatkossakin kiinnostunut tietämään leffojen ääniraitojen todellisesta laadusta, niin tätä blogia seuraamalla saat aivan ainutlaatuista tietoa siitä, missä leffoissa oikeasti ääniin on panostettu.
Dyyni 2:kin on nyt siis jo nähty kolmeen kertaan, ja vaikka edelleenkään en itseäni kutsu Dyyni-faniksi, niin ei tämä varmasti tähän tule jäämään. Parhaita leffoja kotiin hankittavaksi ovat aina ne, jotka kestävät aikaa ja montaa katselukertaa, Dyyni on aivan varmasti sellainen. Tämä ei jää hyllyyn pölyttymään.
Dyynissä itse leffa toimii ja toisessa osassa myös itse tarina ja hahmot alkavat aueta aivan uudella tavalla. Jos kuitenkin jotain voin vielä suositella, niin suosittelen ehdottomasti katsomaan ensimmäisen osan ennen kuin lähdet tätä toista katsomaan.
Jaa Jaa artikkeli