Hifin historiaa: Minidisc – tähdenlento fyysisten formaattien joukossa

Vuonna 1992 lanseeratusta MiniDiscistä piti tulla fyysisten musiikkiformaattien kruununjalokivi, mutta sen elinikä ja suosio jäi kuitenkin tyngäksi. Jälkikäteen pohdittuna on selvää, miksi.

Teksti: Heikki Kivelä
Kuvat: Wikimedia Commons / Pexels / CC0

Kultaisella 1980-luvulla Japani oli teknisen kehityksen huippumaita erityisesti viihde-elektroniikan saralla. Musiikkisoittimien ja -formaattien puolella vasta markkinoille kunnolla saatu cd meni kuin kuumille kiville, ja monet kauppiaat kärsivät jatkuvista ongelmista cd-soittimien hyllyihin saamisessa, kun kysyntä ylitti tarjonnan. Myös hiukan vanhemmalla c-kasettiformaatilla meni lujaa, sillä kannettavat kasettisoittimet olivat entistä pienempiä ja tehokkaampia, ja nauhoja oli helposti saatavilla.

Kun tämäkään ei vielä ollut tarpeeksi, elektroniikkavalmistaja Sony päätti lyödä lisää kierroksia koneeseen. Vuonna 1986 eräs yrityksen johtoportaan edustajista, Norio Ohga, pyysi tuotekehittäjiään suunnittelemaan aivan uuden tallennuksen sallivan levypohjaisen formaatin.

Ideahan oli ajankohtaan nähden loistava. Sittemmin MiniDisciksi muodostunut formaatti yhdisti cd-levyn ja c-kasetin parhaat puolet: digitaalisen ja virheettömän äänen sekä mahdollisuuden tallentaa aihiolle kasetin tavoin aina uudestaan ja uudestaan. MiniDiscin piti olla myös cd-levyä pienempi ja nauhaa kestävämpi. Ja tämä kaikki saatiin vieläpä toteutumaan, joskin muutaman mutkan kautta.

Tuumasta toimeen

Yksi tavallinen MiniDisc-aihio koostuu magneto-optisesta 2,5 tuuman (64 millimetrin) levystä, joka on muovisen suojakuoren sisällä. Suojakuoren oikeassa reunassa oleva metallinen luukku suojaa levyä säilytettäessä ja liukuu syrjään, kun levy ladataan soittimeen.

MiniDisc ei 1990-luvulle tultaessa ollut ainoa uusi formaatti, sillä samaan aikaan Philips ja Matsushita kehittivät yhteistyössä c-kasetin digitaalista versiota, Digital Compact Cassettea. Toistensa tekemisistä ilmeisen hyvin perillä olevina yritykset toivatkin omat teknologiansa markkinoille Japanissa viimein vuoden 1992 syksyllä, ainakin MiniDiscin kannalta piirun verran liian aikaisin.

Kompakti formaatti ja sille sopivat soittimet sekä tallentimet eivät nimittäin olleet kyseisenä ajankohtana mikään erityisen helppo nakki valmistaa edes Sonyn kokoiselta tekijältä. Vaikka optinen lasertekniikka mukaili cd-soittimien teknologiaa, sen kutistaminen vaati aivan uusien tehdaslinjastojen pystyttämistä. Omat ongelmansa toi mukanaan myös laserin melko ahnas virrankulutus. Myös äänenlaatu oli kysymysmerkki. Cd-tasoisen digitaalisen äänen pakkaaminen huomattavasti pienempään tilaan vaati oman pakkausalgoritminsa, jolle Sony antoi nimen atrac, joka tulee sanoista adaptive transform acoustic coding.

"Lopputulosta on kuvailtu lähinnä bassoiltaan ohueksi ja diskanteiltaan sihiseväksi."

Kyseinen pakkaustapa ikään kuin riisui musiikkisignaalista kaikki ne sisällöt, joita ihmiskorva ei erityisemmin havaitse, käytännössä taajuuskaistan ylä- ja alapäässä. Ensimmäisen sukupolven atrac-pakkauksen nopeus oli 292 kilobittiä sekunnissa, karkeasti noin viidesosa cd-äänenlaadun nopeudesta 1 411 kilobittiä sekunnissa. Vaikka tarkoitus oli leikata musiikista se tarpeeton sisältö, tämä ei aivan onnistunut, ja lopputulosta onkin kuvailtu lähinnä bassoiltaan ohueksi ja diskanteiltaan sihiseväksi.