Leffavalinta: Ei koskaan yksin – Vaikuttavaa kerrontaa

Teksti Esa Mäki-Tulokas / Leffafriikki.com Yhteistyössä AVPlus-lehti

Kuukauden elokuvaksi päätyi tällä kertaa jotain todella erityistä: Klaus Härön uutuuselokuva “Ei koskaan yksin”. Tämä valinta osui juhlapäivitykseen – blogini 900. kirjoitukseen! – ja mitä sopivampaa kuin juhlistaa sitä vuoden suurimman kotimaisen ensi-illan myötä!

Klaus Härö ei ole aiemmin kuulunut henkilökohtaisiin suosikkeihini, mutta “Rakkaani merikapteeni” nosti hänen arvostustaan silmissäni huomattavasti. Nyt voin todeta, että “Ei koskaan yksin” on vielä vaikuttavampi.

Elokuva perustuu tositapahtumiin, mikä lisää sen vaikuttavuutta. Elokuva kertoo suomalaisesta liikemiehestä ja hyväntekijästä Abraham Stilleristä, joka omistaa elämänsä inhimilliselle auttamiselle. Toisen maailmansodan aikana hän taistelee epätoivoisesti pelastaakseen Suomeen paenneet juutalaispakolaiset varmalta kuolemalta keskitysleireillä, mutta joutuu samalla kohtaamaan aikansa raadolliset poliittiset realiteetit.

Härö käsittelee vaikeita teemoja taitavasti ja rakentaa kokonaisuuden, joka pitää otteessaan alusta loppuun. Yhdessä tunnissa ja kahdessakymmenessä minuutissa elokuva onnistuu kertomaan laajan ja merkityksellisen tarinan ilman, että mitään olennaista jää puuttumaan. Se on tiivistä, kaunista ja tarkkaan mietittyä elokuvakerrontaa, joka ei turhia veny.

Vaikka elokuva on huikea kokonaisuus, pienet yksityiskohdat häiritsivät. Ville Virtasen roolisuoritus Abraham Stillerinä on vahva, mutta paikoin siitä paistaa läpi tuttuja maneereja. Virtanen on loistava näyttelijä, mutta hänen omaleimainen olemuksensa tuo väistämättä mieleen aiemmat roolit – erityisesti Sorjosen. Lisäksi Stillerin vanhaa hahmoa kuvaava maskeeraus jäi hieman luonnottomaksi, mikä rikkoi hetkittäin elokuvan realistisuutta. Pienistä kauneusvirheistä huolimatta Virtanen kantaa pääroolin karismallaan, ja hänen eläytymisensä tuo hahmoon uskottavuutta.

Muut näyttelijäsuoritukset ovat kerta kaikkiaan upeita. Kari Hietalahti tekee yhden uransa parhaista rooleista, vangiten katsojan vihattavan ja julman hahmonsa kanssa. Hannu-Pekka Björkman vakuuttaa jälleen kerran, ja Carl-Kristian Rundmanin esittämä poliitikko on yhtä aikaa naurettava ja pelottavan uskottava. Satu Tuuli Karhu puolestaan loistaa pienessä mutta vaativassa roolissaan – hänen karismansa suorastaan säteilee valkokankaalla. Jokainen roolitus tuntuu harkitulta ja tarkasti osuneelta.

Visuaalisesti elokuva on vaikuttava. Lavastus ja puvustus ovat täydellisen autenttisia, ja Härö hyödyntää taitavasti hämärää valaistusta, joka tuo tarinaan painostavan ja nostalgisen tunnelman. Mustavalkoiset siirtymät kaupunkien ja vuosilukujen välillä ovat tyylikästä yksityiskohtien hiomista, joka tuo mieleen kansainväliset huippuelokuvat.

Äänimaailma tukee elokuvan tunnelmaa täydellisesti. Musiikki on hienovarainen ja tarinaa palveleva, eikä elokuvan äänimaailmaan ole lisätty mitään ylimääräistä – juuri kuten tällaisessa teoksessa kuuluukin. Erityisesti elokuvan alun pitkä hiljaisuus oli nerokas valinta, joka sai koko salin pidättämään hengitystään. Se oli yksi niistä hetkistä, jotka muistuttavat, kuinka voimakasta elokuva voi parhaimmillaan olla.

Tämä on upea kotimainen elokuva, joka kestää vertailun kansainvälisiin huipputuotantoihin. Käykää katsomassa – tällaiset elokuvat ovat kulttuuriaarteita, joita emme saa pitää itsestäänselvyyksinä.