Kokeilussa: Yamaha R-1000 -viritinvahvistin on heleä retrohelmi

Laadukkaiden hifilaitteiden hehku ei himmene vuosikymmenienkään saatossa. Saimme pikakokeiluun Yamahan R-1000-viritinvahvistimen 1980-luvun alusta – ja se osoittautui melkoiseksi helmeksi.

Teksti: Heikki Kivelä / Kuvat: Teppo Hirvikunnas
Julkaistu AVPlus-lehdessä 2/2018.

Suomalaiskodeista saattaa löytyä melkoisia hifihelmiä. Saimme iloksemme tehdä pikaista tuttavuutta vuonna 1981 valmistettuun Yamaha R-1000 -viritinvahvistimeen, jonka eräs onnekas klassisen hifin harrastaja oli hiljattain hankkinut huollettuna vaatimattomaan 130 euron hintaan.
Kyseessä on tunnetun japanilaismerkin 1980-luvun alussa tuotannossa olleen R-sarjan toiseksi monipuolisin viritinvahvistinmalli levysoitin-, nauhuri- ja aux-liitännöillä, 100 watin tehoilla kanavaa kohden kahdeksaan ohmiin sekä varsin mielenkiintoisilla äänensäätömahdollisuuksilla.
R-1000:n ulkonäössä on tiettyjä ilmeisen hyväksi havaittuja elementtejä, jotka yhä näkyvät Yamahan tuoreemmissakin malleissa. Miellyttävän himmeä alumiininen etumaski sekä pyöreät ja palkkimalliset potentiometrit ovat edelleen mukana valmistajan laitteissa. Kannessa ja kyljissä käytetty puuviimeistely sen sijaan on saanut väistyä, ja jopa 54 senttimetriä leveä laite on melkoisen kookas kapistus solakoihin nykyvahvistimiin verrattuna.

Paluu perusasioiden äärelle

Kuuntelimme vahvistinta Yamahan NS-BP401-jalustakaiuttimilla, jotka edellisnumeromme (AVPlus 1/2018) kokeilussa vaikuttivat sopivan ketteriltä ja värittymättömiltä 2-tieratkaisuilta. Siinä missä kaiuttimet tuntuivat korostavan merkin laitteiden synergiaetuja A-U670-vahvistimeen kytkettynä, sama ilmiö toistui nyt myös vanhan R-1000:n kohdalla – mutta täysin omin askelmerkein.

Heti ensitahdeista lähtien R-1000:n ääni sisälsi jotain hyvin perimmäistä helppoutta, vaivattomuutta ja vaikuttavuutta, jota voisi yleisellä tasolla kuvailla yksinkertaiseksi musikaalisuudeksi. Toisto ei välttämättä ollut hifikriteerein mitattuna sieltä neutraaleimmasta päästä pehmeänpuoleisen vivahteen vuoksi, mutta korvatuntumalta kyseessä oli mitä mainioin kuunneltava.

Iäkkäämmillä hifivahvistimilla tuntuu olevan oma sielunelämänsä, jota on ilo päästä kuulemaan – sikäli kun laite on huollettu ja siten varmatoiminen. Tässä tapauksessa näin olikin, ja toisto oli täysin häiriötöntä, mitä nyt vanhat potentiometrit hiukan rahisivat niitä säädellessä.

Siistejä säätömahdollisuuksia

R-1000 sisältää perinteisen basso- ja diskantti- sekä kaiutinkohtaisen tasapainosäädön lisäksi muutamankin varsin mielenkiintoisen ominaisuuden. Yksi niistä on presence-säätö, joka joko vaimentaa tai korostaa kolmen kilohertsin ympäristössä olevaa taajuusaluetta, jotta esimerkiksi puheäänestä saisi hiukan paremmin erottuvan. Toinen taas on hyvin erikoinen spatial expander -säätö, joka muodostaa eräänlaisen psykoakustisen efektin laajemmasta stereokuvasta kanavien ristisyötöllä. Vastaavia surround-ominaisuuksia löytyy nykyiselläänkin monesta viritinvahvistimesta digitaalisesti toteutettuna, mutta siinä missä modernit ratkaisut lähinnä tekevät äänikentästä epäselvän, R-1000:n toteutuksessa mittasuhteet totisesti laajenivat mutta musiikin tuotannolliset lähtökohdat pysyivät kummallisen hyvin kasassa. Spatial expander -ominaisuus päälle kytkettynä musiikki myös kuulosti tilassa ihmeellisen eläväiseltä ja erilaiset nyanssit erottuivat mielenkiintoisella tavalla myös kaiutinlinjan ulkopuolella.

Kolmantena säätömahdollisuutena R-1000:ssa on nykyisistäkin Yamaha-vahvistimista usein löytyvä loudness, jolla toistokaistaa saa muokattua vastaamaan hiukan paremmin ihmisen kuuloaistin herkempiä ja epäherkempiä alueita. Käytännössä se laskee yläkeskialueen äänenvoimakkuutta suhteessa bassoihin ja diskantteihin, jotta musiikki soisi hiljaisemmallakin volyymilla tasapainoisemmin.

Lisäksi vahvistimessa on vielä levysoitinkäyttöä ajatellen – säädettävän mm- tai mc-äänirasiatilan lisäksi – kätevä ylipäästösuodin, joka leikkaa signaalista hyvin matalat noin 15 hertsin taajuudet, jotka muutoin toisivat ylimääräistä häiriötä resonanssiherkille levysoittimille. Vastaavasti mukana on myös alipäästösuodin, joka taas poistaa esimerkiksi nauhan tai radioverkon korkeataajuista sihinää. Ja virittimestä mainittakoon, että se on muuten analogisessa laitteessa ainoa digitaalinen elementti, joka muun muassa mahdollistaa kanavien tarkan haun ja tallennuksen muistipaikoille.

Miellyttävä tuttavuus

Vaikka äänenlaatuarviot muodostetaan pääsääntöisesti kuulohavaintojen pohjalta, myös visuaalinen puoli vaikuttaa. Yamahan R-1000:n tapauksessa sympatiapisteitä saakin roiskia aivan huoletta. Jo hiukan ikääntynyt ja yksinkertainen mutta toteutukseltaan ja ominaisuuksiltaan suorastaan mielenkiintoinen viritinvahvistin onnistui tekemään musiikinkuuntelusta astetta jännittävämpää touhua. Parhaiten kokemusta voikin verrata siihen, kun vetäisi vanhat, tutut ja lämmittävät villasukat jalkaan. Tietty yleisen menon pehmeys, sopivasti miellyttävään päin hakeutuva toistoprofiili ja varmasti tiettyä makuhermoa hyväilevä muotokieli osoittavat kliseisyydestä huolimatta, että joskus vanhassa on vara parempi.

Uusia laitehankintoja suunnitellessa onkin erittäin suositeltavaa kallistaa korvansa myös vintage-puolen tarjontaan, josko sieltä sattuisi löytymään vastaavankaltainen aarre.

Yamaha R-1000

Valmistusvuosi: 1981
Teho: 100 W / kanava (8 Ohm)
Viritin: Digitaalinen FM/AM
Tulot: Aux, 2 x Tape, Main in, Phono (MM/MC), FM-antenni
Lähdöt: 2 x Rec out, Pre out, kaiutinlähdöt (A & B)
Mitat (l x k x s): 540 x 122 x 386 mm
Paino: 12,5 kg