Hifin historiaa: Dahlquist DQ-10 -kaiutin – vaikuttavuutta viidellä elementillä

Dahlquist DQ-10 on sillä tavoin erityinen ja tärkeäkin kaiutin, että sen kertomuksesta sinkoaa nuolia eri suuntiin. Ja niiden suuntien päässä on hifin suuria nimiä.

Teksti: Kari Nevalainen 
Kuvat: AVPlus
Julkaistu AVPlus-lehdessä 3/2018.

DQ-10-kaiuttimen suunnittelija, kuuhunlaskeutumismoduulin kehittämisessä mukana ollut ilmailu- ja avaruusteollisuuden insinööri Jon Dahlquist oli itsekin merkittävä audiosuunnittelija. Herran kyvyt eivät jääneet huomaamatta Saul Marantzilta, joka myytyään Marantzin japanilaiselle Superscope Inc'lle osti 49 prosenttia Dahlquistin kaiutinyrityksen osakekannasta kuultuaan ensiksi DQ-10:tä ja vakuututtuaan sen äänestä.

Vaikka Dahlquistilla oli myöhemmin muitakin kaiutinmalleja (DQ-8, DQ-12, DQ-20, DQ-20i ja niin edelleen), DQ-10 oli firman suuri ylpeydenaihe, suunnannäyttäjä ja Jon Dahlquistin lempi-hengentuote. Hänen tiedetään jopa kehuskelleen CES-messuilla vuonna 1979 pitämällään luennolla, miten pätevä kaiutinvalmistaja selviytyy vain yhdellä mallilla! 

Jon Dahlquistin loukkaannuttua auto-onnettomuudessa 1980-luvulla yhtiö (Dahlquist High Fidelity Speakers) jatkoi 1990-luvulle toisessa omistuksessa ilman häntä. Vuodesta 1974 lähtien DQ-10:tä ehdittiin valmistaa yhteensä 55 000 kappaletta (27 500 paria), joista moni rantautui aikoinaan myös Suomeen.

Hämmentävä historia

Ensisilmäys DQ-10:een on hämmentävä: se näyttää erehdyttävästi Quadin paljon ylistetyltä ESL-57-elektrostaattikaiuttimelta! Tunnetun tarinan mukaan DQ-10:n ollessa esittelyssä New York Hi-Fi Show'ssa 1970-luvulla Jon Dahlquistin oli pakko asettaa sekaannuksen välttämiseksi kaiuttimen kylkeen iso kyltti, jossa luki ”This Is Not An Electrostatic Loudspeaker.”

Lähes identtisestä ulkonäöstä ja Dahlquistin kunnianosoituksesta ESL-57:lle huolimatta DQ-10 ei ole elektrostaatti vaan monitiekaiutin dynaamisilla elementeillä. Molemmat ovat dipoleja eli takaa avoimia, ESL-57 kokonaan, DQ-10 bassoa lukuun ottamatta.

Quad 57 -kytkös johtaa suoraan 1950-luvulle ja keskelle kiihkeää ”staatti vastaan dynaaminen” -kiistaa. Vuonna 1956 Quadin Peter Walker esitteli uuden koko äänialueen elektrostaattikaiuttimen BRSA Annual Exhibitionissa hotelli Waldorfissa. Siitä oli tuleva kuuluisa ESL-57. Yleisö oli haltioissaan, ja kaiuttimesta tuli heti sensaatio. 
ESL-57 ja sen herättämä valtava innostus aiheutti pelkoa ja säpinää ”moving coil” -leirissä, johon kuuluivat muiden muassa Walkerin ystävät Harold Leak (Leak) ja Gilbert Briggs (Wharfedale).

Varsinkin Briggs tarttui haasteeseen. Wharfedalen laboratoriossaan hän kehitti koteloimattoman kaiuttimen, joka ulkoisesti muistutti niin sanotusti järkevän kokoista Quad ESL-57:ää mutta jonka etulevyssä oli yksi 10 tuuman ja yksi 12 tuuman dynaaminen elementti rinnan kytkettynä. Lisäksi levyn takana oli ylös suunnattu kolmen tuuman kartiodiskantti neljän mikrofaradin kondensaattorilla. Kaiuttimen nimi oli Wharfedale SFB/3.

Dynaaminen SFB/3 on se kaiutin, joka johtaa suoraan Dahlquist DQ-10:een. Molemmilla, Briggsillä ja 20 vuotta myöhemmin Dahlquistilla, oli tavoitteena kehittää (dipoli)kaiutin, joka toistaisi lähdemateriaalia yhtä tarkasti ja elävästi kuin ESL-57 mutta tekisi sen dynaamisilla kaiutinelementeillä, paremmalla bassotoistolla ja dynamiikalla.
Vuonna 1957 Wharfedale osallistui SFB/3-kaiuttimellaan (sekä Ferrograph-nauhurilla ja Quadin vahvistimella) tuolloin yleisiin ”Live vs. Recorded” -resitaaleihin. Näissä elävää musiikkiesitystä verrattiin nauhoitettuun ääneen valituista kaiuttimista. Wharfedale SFB/3 otettiin hyvin vastaan. Eräs paikallaolija kuvasi tilannetta niin, että silmät kiinni hänen oli vaikea kertoa, missä vaiheessa siirryttiin elävästä esityksestä toistettuun ”varsinkin oboen mutta myös pianon osalta”.