Hifin historiaa: Harman Kardon 430 Twin Powered – lyömättömän hyvää ääntä, edelleen

Kun puhe kääntyy vintage-viritinvahvistimiin, Harman Kardon 430 Twin Poweredin nimi nousee yhtenään esiin kestokandidaattina kymmenen houkuttelevimman joukkoon.

Teksti: Kari Nevalainen
Kuvat: AVPlus-toimitus & Kari Nevalainen

Kukapa ei olisi joskus urallaan haaveillut mustanpuhuvista, sinivihreänä hohtavista McIntoshin vahvistimista. Valitettavasti nämä Amerikan ihmeet ovat alkuajoista lähtien olleet vain paremmin toimeen tulevien ulottuvilla vähemmän onnekkaiden joutuessa tyytymään unelmointiin. 

Kunnes tuli toinen amerikkalainen ikoni, Harman Kardon, ja alkoi tarjota tavallisille ei-teknisille ihmisille vahvistimia, jotka näyttivät lähes yhtä hyviltä kuin McIntoshit eivätkä teknisestikään jääneet jälkeen kunnianhimossa. Hinta sen sijaan oli sellainen, että moderni high-fidelity-stereo-viritinvahvistin oli nyt lähes kaikkien hankittavissa. 

Harman Kardon syntyi Bogenin pääjohtajan Sidney Harmanin ja pääinsinööri Bernard Kardonin jättäessä Bogenin ja lyödessä viisaat päänsä yhteen. Vuosi oli 1953. Liikeidea oli alkaa valmistaa vahvistimia, joissa viritin, esivahvistin ja päätevahvistin olisivat yhdessä ja samassa kotelossa, eli integroituja viritinvahvistimia. Ei kuulostaa järin innovatiiviselta, mutta pitää muistaa, että tuohon aikaan high fidelity -markkinoilla oli lähinnä erillislaitteita.

Ensimmäisen viritinvahvistimensa (mono), Festival D1000:n, Harman Kardon toi markkinoille vuonna 1954. Se oli yksi ensimmäisistä kompakteista am/fm-hifivahvistimista ja esikuva Harman Kardonin tuleville viritinvahvistimille. Harmanin ensimmäinen stereointegroitu Festival TA230 lähti tehtaalta vasta neljä vuotta myöhemmin ja sekin hyvin erikoisella stereoerotuksella.

Harman Kardonin transistorein toteutettujen viritinvahvistimen kultakausi osui 1960- ja 1970-luvuille. Siinä ohessa Harmanilla oli mielenkiintoinen, suomalaisiakin liippaava seikkailu highend-puolella. Sen nimi oli Citation. 

Harman Kardonin vuonna 1959 markkinoimaa putkitoimista 2 x 60 watin Citation II -stereovahvistinta seurasi Citation XX vuonna 1980. Vahvistimen suunnitteli suomalainen audioinsinööri Matti Otala, joka oli tullut kuuluisaksi 10 vuotta aiemmin esittelemästään TIM- eli transientti-intermodulaatiosäröstä ja joita oppejaan hän nyt sovelsi uuteen vahvistimeen, jota Harman markkinoi vaatimattomasti ”maailman parhaiten soivana vahvistimena”.

Harmanin viritinvahvistimet

Harman Kardon valmisti vuosikymmenien varrella monenmoisia hifilaitteita, mutta sen 1970-luvulla lanseeraamat stereo-viritinvastaanottimet ovat nykyään klassikkoja. Ne ovat riisuttuja entry level -laitteita, joihin Harman Kardon upotti hintaan nähden laadukasta tekniikkaa. Näin ne haluttiin nähdä valmistajan taholta, ja näin loppukäyttäjät aika pitkälle ottivat ne myös vastaan.

Näin siitä huolimatta, että juuri nämä Harman Kardonin viritinvahvistimet, vaikka olivatkin suunniteltu Yhdysvalloissa, valmistettiin Japanissa. Kävi nimittäin niin, että 1970-luvulla Sidney Harman joutui eturistiriitasyistä myymään Harman Internationalin hifiäänentoistosta vähemmän kiinnostuneelle Beatrice Foodsille. Presidentin vaihdoksen myötä vuonna 1980 Harman pääsi ostamaan firmansa takaisin, mutta ei sitä osaa, joka vastasi Harman Kardonin viritinvahvistimista. Beatrice Foods oli ehtinyt myydä sen japanilaiselle Shin-Shirasunalle. Vasta vuonna 1985 Harman Kardonin viritinvahvistimien valmistus siirtyi takaisin Harmanille. 

Harman Kardonin ensimmäinen transistoreilla toteutettu stereofoninen viritinvahvistin oli malli 330 vuodelta 1968. Myöhemmin siitä ilmestyi kolme jatkoversiota: 330A, B ja C. Mutta 300-sarjaakin mielenkiintoisempi on Harman Kardonin Twin Powered -sarja, jota valmistettiin vuosina 1973–1983. Musta-vihreine näyttöineen Twinit näyttävät kutkuttavan hyviltä ja ovat suoritustasoltaankin kelpo vahvistimia. Mikä parasta, näitä aikoinaan hyvin myyneitä vahvistimia ei ole vaikea löytää käytettyjen markkinoilta, vieläpä varsin kohtuulliseen 100–300 euron hintaan.

Twin Poweredeja ilmestyi kaikkiaan seitsemän mallia alkaen vuosina 1973–75 valmistetuista h/k 630- ja h/k 930 -vahvistimista päätyen 60-wattiseen h/k 680 -malliin vuosilta 1981–83.  Kaikista Twin Poweredeista monet asianharrastajat pitävät haluttavimpina kakkossarjan vahvistimia 430 ja 730 vuosilta 1976–78. Esimerkiksi viimeisessä 680:ssä, vaikka pätevä vahvistin muuten olikin, oli virittimelle paljon tylsempi, ei lainkaan mcintoshimainen digitaalinen näyttö.

Harman Kardon 430 Twin Powered

Harman Kardon 430 eroaa 730:stä lähinnä tehojen määrässä: 25 wattia vastaan 50 wattia (joissakin tiedoissa 40 wattia). Nykymittapuulla 25 wattia saattaa kuulostaa vähältä, mutta kaikilla kokeilemillani ei niin herkillä hyllykaiuttimilla äänenpainetta on piisannut muutaman metrin päähän oikein olan takaa, eikä säätövarasta ole tuolloin käytetty vielä puoliakaan.

Yksi syy tehontunteeseen saattaa olla Twin Powered -tekniikka eli kaksoismonorakenne, jossa molemmille kanaville on oma virtalähteensä kahdella suurella kondensaattorilla ja virtamuuntajalla!     

Teholukemat on ilmoitettu kahdeksaan ohmiin, mutta Harman Kardonin mukaan vahvistimella passaa ajaa niin neljän kuin 16 ohminkin kaiuttimia. Vasteeksi valmistaja ilmoitti 20–20 000 hertsiä 0,3 prosentin harmonisella kokonaissäröllä. Moderneja lukemia. Sen sijaan 65 desibelin häiriöetäisyys (linjatasolla) on ehkä vähän alakanttiin.   

Itse olen käyttänyt 430 twiniä pääasiassa fm-radion kuunteluun (am on vahvistimessa myös). Viritin ei ole herkin kokeilemistani mutta riittää hyvin signaalin vastaanottamiseen ainakin pääkaupunkiseudulla. Paljon riippuu antennista. Kun antennisignaali on vahva, 430 kajauttaa komeaa, yltäkylläistä ja tasapainoista radioääntä esimerkiksi Radion Sinfoniaorkesterin live-taltioinneista mutta myös uudemmilta studiotallenteilta. Vajaalla signaalilla jotkin kompressoidut kanavat saattavat hieman kohista.

Henkilökohtaisesti virittimen suurin puute on suosikkikanavani Yle Radio 1:n taajuus 87,9 MHz, joka on aivan 430:n asteikon ääripään tuntumassa, missä se virittyy vaikeammin ja saattaa jopa hieman liukua.

Cd-soittimen kautta vahvistimen tuottama ääni on erinomainen, ei suttua eikä mattaa. Täysin yleispätevästä äänestä on turhaa etsiä vanhahtavaa sävyä. Jos kaiutin on soinniltaan kirkkaanpuoleinen ja paljastava, saattaa vahvistimen aikaansaama äänen selkeys ja vivahteikkuus, äänenvärien tarkkuus, jopa yllättää.

Yhden linjatason sisäänmenon (aux) lisäksi vahvistimessa on tarvittavat liitännät nauhurille sekä levysoittimelle. Vinyylitoistoa varten etulevyssä on high cut- (ritinälle) ja low cut (jyrinälle) -suotimet sekä muun muassa monokytkin, contour ja kaiutinparin valitsin. Naparuuveja kun vahvistimessa on kahdelle kaiutinparille.

Jotta Harman Kardon 430:n äänen voima ja soinnilliset vahvuudet kävisivät oivasti selville, suosittelen niiden kanssa käytettäväksi kaiuttimia, jotka eivät liioittele diskanttitoistoa eivätkä vähättele bassotoistoa. On hyvä muistaa, että 1970-luvun puolivälissä pienet jalusta/hyllykaiuttimet eivät olleet vielä valtavirtaa – varsinkaan Amerikassa. Vahvistinta on todennäköisesti alunperin kuunneltu huomattavasti kookkaampien ja bassovoittoisempien kaiuttimien kanssa. Sävynsäädöillä voi hieman korjata sointia, ja yllättävän hyvin bassosäätö toimikin kaiuttimien kanssa, joiden alarajataajuus on 60–80 hertsin tuntumassa. Jokin 1970-luvun BBC-monitori, B&O:n suljettu kaiutin tai B&W:n refleksitoteutus voisi sopia kaveriksi.

Kuten vintage-laitteiden kanssa yleensä, käytetty 430 on syytä puhdistaa tai puhdistuttaa, varmistaa että kytkimet ja lamput toimivat kuten pitää, ja että virtalähde on tehtäviensä tasalla. Normaalit jutut. Että sulakkeet ovat kunnossa. Modaamisella sen sijaan tuskin saa aikaan suurta parannusta lopputulokseen.

Nettiä selatessa on helppo huomata, miten 430:llä on erikoisasema ja -maine vintage-viritinvahvistimien joukossa erityisen hyvä-äänisenä laitteena, jolle eivät pärjää sen enempää kilpailevat merkit kuin Harman Kardonin omat 330C, 630 tai 730.