Vuonna 1992 lanseeratusta MiniDiscistä piti tulla fyysisten musiikkiformaattien kruununjalokivi, mutta sen elinikä ja suosio jäi kuitenkin tyngäksi. Jälkikäteen pohdittuna on selvää, miksi.

Teksti: Heikki Kivelä
Kuvat: Wikimedia Commons / Pexels / CC0

Kultaisella 1980-luvulla Japani oli teknisen kehityksen huippumaita erityisesti viihde-elektroniikan saralla. Musiikkisoittimien ja -formaattien puolella vasta markkinoille kunnolla saatu cd meni kuin kuumille kiville, ja monet kauppiaat kärsivät jatkuvista ongelmista cd-soittimien hyllyihin saamisessa, kun kysyntä ylitti tarjonnan. Myös hiukan vanhemmalla c-kasettiformaatilla meni lujaa, sillä kannettavat kasettisoittimet olivat entistä pienempiä ja tehokkaampia, ja nauhoja oli helposti saatavilla.

Kun tämäkään ei vielä ollut tarpeeksi, elektroniikkavalmistaja Sony päätti lyödä lisää kierroksia koneeseen. Vuonna 1986 eräs yrityksen johtoportaan edustajista, Norio Ohga, pyysi tuotekehittäjiään suunnittelemaan aivan uuden tallennuksen sallivan levypohjaisen formaatin.

Ideahan oli ajankohtaan nähden loistava. Sittemmin MiniDisciksi muodostunut formaatti yhdisti cd-levyn ja c-kasetin parhaat puolet: digitaalisen ja virheettömän äänen sekä mahdollisuuden tallentaa aihiolle kasetin tavoin aina uudestaan ja uudestaan. MiniDiscin piti olla myös cd-levyä pienempi ja nauhaa kestävämpi. Ja tämä kaikki saatiin vieläpä toteutumaan, joskin muutaman mutkan kautta.

Tuumasta toimeen

Yksi tavallinen MiniDisc-aihio koostuu magneto-optisesta 2,5 tuuman (64 millimetrin) levystä, joka on muovisen suojakuoren sisällä. Suojakuoren oikeassa reunassa oleva metallinen luukku suojaa levyä säilytettäessä ja liukuu syrjään, kun levy ladataan soittimeen.

MiniDisc ei 1990-luvulle tultaessa ollut ainoa uusi formaatti, sillä samaan aikaan Philips ja Matsushita kehittivät yhteistyössä c-kasetin digitaalista versiota, Digital Compact Cassettea. Toistensa tekemisistä ilmeisen hyvin perillä olevina yritykset toivatkin omat teknologiansa markkinoille Japanissa viimein vuoden 1992 syksyllä, ainakin MiniDiscin kannalta piirun verran liian aikaisin.

Kompakti formaatti ja sille sopivat soittimet sekä tallentimet eivät nimittäin olleet kyseisenä ajankohtana mikään erityisen helppo nakki valmistaa edes Sonyn kokoiselta tekijältä. Vaikka optinen lasertekniikka mukaili cd-soittimien teknologiaa, sen kutistaminen vaati aivan uusien tehdaslinjastojen pystyttämistä. Omat ongelmansa toi mukanaan myös laserin melko ahnas virrankulutus. Myös äänenlaatu oli kysymysmerkki. Cd-tasoisen digitaalisen äänen pakkaaminen huomattavasti pienempään tilaan vaati oman pakkausalgoritminsa, jolle Sony antoi nimen atrac, joka tulee sanoista adaptive transform acoustic coding.

"Lopputulosta on kuvailtu lähinnä bassoiltaan ohueksi ja diskanteiltaan sihiseväksi."

Kyseinen pakkaustapa ikään kuin riisui musiikkisignaalista kaikki ne sisällöt, joita ihmiskorva ei erityisemmin havaitse, käytännössä taajuuskaistan ylä- ja alapäässä. Ensimmäisen sukupolven atrac-pakkauksen nopeus oli 292 kilobittiä sekunnissa, karkeasti noin viidesosa cd-äänenlaadun nopeudesta 1 411 kilobittiä sekunnissa. Vaikka tarkoitus oli leikata musiikista se tarpeeton sisältö, tämä ei aivan onnistunut, ja lopputulosta onkin kuvailtu lähinnä bassoiltaan ohueksi ja diskanteiltaan sihiseväksi.

Myös ensimmäisen sukupolven MiniDisc-soittimet olivat jonkinasteinen pettymys. Juuri kun ihmiset olivat tottuneet kompakteihin ja mobiileihin kannettaviin cd- ja kasettisoittimiin, ensimmäinen Sonyn MiniDisc-soitin MZ1 oli asiallisen mittaisen romaanin kokoinen ja tyhjensi patterit neljän watin virrankulutuksellaan melko sähäkästi.

Ongelmista huolimatta alku näytti kuitenkin lupaavammalta kuin kilpailevalla digitaalisella c-kasetilla, jonka rooli jäi jälkikäteen tarkasteltuna jopa MiniDisciä selvemmäksi kuriositeetiksi fyysisten formaattien historiassa.

Loivalla kulmalla nousuun

Maailman ensimmäinen MiniDisc-soitin, Sony MZ1 oli melko kookas mutta kieltämättä näyttävän näköinen laite. Mainoslause ”Nyt voit luoda omat levysi” oli vuonna 1992 melko kiehtova koukku.

Sony jaksoi uskoa MiniDiscin tulevaisuuteen, ja jo muutamassa vuodessa lanseerauksensa jälkeen se alkoikin yleistyä voimakkaammin, joskin lähinnä vain kotimaassaan Japanissa. Vuonna 1996 valmistajan viettäessä 50-vuotisjuhlavuottaan MiniDiscien alkuun takellellut myynti tuplaantui, ja samoin kävi myös seuraavana vuonna. Tämä johtui lähinnä hintojen madaltumisesta, laitteiden energiatehokkuuden parantumisesta ja koon pienenemisestä sekä yleisestä potentiaalisen asiakaskunnan kasvusta.

Vuoden 1996 kolmannen sukupolven MiniDisc-teknologian atrac oli myös kehittynyt pidemmälle. Tämän taustalla oli Sonyn vilpitön pyrkimys parantaa formaatin äänenlaatua. Valmistaja lähettikin työntekijöitään maailmalle esittelemään uudistettua atrac-teknologiaa muun muassa hifialan asiantuntijoille, mikä johti pian miljoonan MiniDisc-soittimen myyntiin myös Euroopassa. Neljännen sukupolven atrac oli jo käytännössä äänenlaadultaan varsin hyvä, minkä ansiosta myös Euroopassa MiniDisc-laitteita myytiin yli kahdeksan miljoonaa kappaletta.

"Toisin kuin Aasiassa ja Euroopassa, Yhdysvalloissa MiniDiscistä ei koskaan varsinaisesti innostuttu."

Mutta toisin kuin Aasiassa ja Euroopassa, Yhdysvalloissa MiniDiscistä ei koskaan varsinaisesti innostuttu. Osin juuri tämä aiheutti sen, ettei MiniDiscistä koskaan tullut varsinaista massahittiä.

Yleiseen hintatasoon nähden sekä MiniDisc-laitteet että -aihiot olivat huomattavasti hintavampia kuin esimerkiksi tuolloin vielä varsin suositut kannettavat kasettisoittimet. Moni tyytyikin mieluummin joko cd- tai kasettimalliseen Walkmaniin, vaikka kannettava MiniDisc-soitin oli monessakin mielessä fiksumpi ratkaisu. Kannettavat MiniDisc-soittimet osasivat jo varhain ikään kuin puskuroida soivaa musiikkia muistiinsa, jolloin satunnaiset tärähtelyt esimerkiksi lenkkeillessä eivät saaneet toistoa pätkimään toisin kuin cd-soittimissa. Mediana MiniDisc oli myös kasettiin nähden huomattavasti kestävämpi, sillä nauha saattoi usein venyä ja pahimmassa tapauksessa jopa katketa kovassa käytössä. Muovin suojassa oleva MiniDisc-levy taas ei kärsinyt käytännössä ollenkaan, vaikka sen heitti laukun pohjalle ilman koteloa. Myöskään uudelleentallennuksesta formaatti ei ollut moksiskaan, toisin kuin jokaisella kirjoituskerralla hiukan heikkenevä nauha. Tallentavat ja varsinkin uudelleentallennuksen sallivat cd:t puolestaan eivät 1990-luvun puolivälissä vielä olleet niinkään yleistyneet. Nämä kaikki seikat puhuivat MiniDiscin puolesta, mutta tarinassa oli vielä käänteitä kerrakseen.

Loistava loppu

Tässä muodossa MiniDisc muistettaneen parhaiten. Juuri ennen mp3-soittimia markkinoilla olleet MiniDisc-soittimet olivat kompakteja ja näppäriä laitteita, joilla pystyi tallentamaan ääntä niin digitaalisesti cd-levyltä kuin vaikkapa liittämällä mikrofonin laitteen kylkeen. Kuvassa Sonyn Net-MD-malli MZ-N510.

MiniDiscin viimeiset loiston päivät sijoittuvat vuosituhannen vaihteeseen. Vuoden 2001 puolivälissä Sony toi markkinoille uuden Net-MD-teknologian, jonka avulla oli mahdollista siirtää musiikkia suoraan tietokoneelta MiniDiscille usb-väylää pitkin. Myös atrac-teknologia kehittyi huippuunsa DSP-Type R -variantin kohdalla, joka oli jo melkein audiofiilitason ratkaisu. Vuonna 2004 ilmestynyt Hi-MD-teknologia taas toi markkinoille jo yhden gigan MiniDisc-levyt, joihin pystyi tallentamaan ääntä ilman minkäänlaista pakkausta todellisella cd-äänenlaadulla.

Tämä kaikki tapahtui kuitenkin Sonyn ja MiniDiscin kannalta aivan liian myöhään, sillä vuosituhannen vaihteessa voimakkaasti nopeutuneet internet-yhteydet ja erilaiset vertaisverkkopalvelut olivat synnyttäneet mp3-buumin, johon ketterimmät elektroniikkavalmistajat vastasivat saman tien lanseeraamalla kannettavat mp3-soittimet.

"Viimeiset MiniDisc-soittimet lähtivät Sonyn tehtaalta loppuvuodesta 2011."

Voidaankin sanoa, että MiniDiscin kehitys päättyi vuoteen 2005, pari vuotta sen jälkeen, kun ensimmäinen Applen iPod oli tullut markkinoille.

Historiankirjoihin siis jäi noin 22 miljoonaa maailmanlaajuisesti myytyä MiniDisc-soitinta sekä haparoiden käynnistynyt ja nopeasti hyytynyt virallisten albumeiden markkinointi MiniDisc-formaatissa. Viimeiset MiniDisc-soittimet lähtivät Sonyn tehtaalta loppuvuodesta 2011, eikä teknologian pariin sen koommin ole palattu.

Vuoden 2019 perspektiivistä tarkasteltuna MiniDiscin elinkaari vaikuttaa varsin loogiselta. Formaatissa oli kieltämättä paitsi eräänlaista scifi-hehkua myös hämmästyttävän näppäriä käytännön ominaisuuksia. MiniDisc-teknologia oli loistonsa päivinä oikeastaan ainoa järkevän hintainen ja kompakti ratkaisu esimerkiksi kenttä-äänitysten tekemiseen, minkä vuoksi siitä tuli tuiki tärkeä työkalu esimerkiksi toimittajien keskuudessa. Nykyäänhän aivan välttävä äänitallennin löytyy jo jokaisesta älypuhelimesta, mutta toista oli vielä pari vuosikymmentä sitten, kun vaihtoehtona oli kasettisanelin.

"Mp3-soittimet ajoivat lujaa MiniDiscin ohi oikealta ja vasemmalta."

Onpa osa MiniDisc-harrastajista myös sitä mieltä, että parhaimmillaan atrac-pakkaus on vieläpä varsin omaperäisen kuuloinen. Siksipä sitä käytetäänkin joissain piireissä vielä tietynlaisen hienovaraisen ääniestetiikan luomiseen.

Keskivertokuluttajaa ajatellen on kuitenkin päivänselvää, että mp3-soittimet ajoivat lujaa MiniDiscin ohi oikealta ja vasemmalta. Mutta toisaalta älylaitteet ovat tehneet saman mp3-soittimille, kun kaikki media sulautuu nykyään yhteen taskussa kannettavaan vimpaimeen.

Lisätietoja: www.minidisc.org