Tietyt tekijät luovat hyvän cd-soittimen. Yllättävän moni näistä tekijöistä oli läsnä jo ensimmäisen sukupolven cd-soittimissa, kuten Revoxin B225:ssä.
Teksti: Kari Nevalainen
Kuvat: Valmistaja, kuvalähteet
Näinä suoratoiston ja erillisten dacien kulta-aikoina cd-soittimilla ei ole sellaista virkaa kuin niillä oli vielä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Moni cd-levykokoelmansa säilyttänyt saattaisi silti haluta, jos ei muista, niin nostalgiasyistä elvyttää cd-levyjen kuuntelun. Ilmassa onkin merkkejä, että Red Book -standardin mukaiset cd-levyt olisivat tekemässä paluuta samaan tapaan kuin vinyylilevyt yli kymmenen vuotta sitten.
Mutta mistä asiallinen cd-soitin, jos sellaista ei satu enää omistamaan? Ei hätää. Edelleen on mahdollista talsia kauppaan ja ostaa uutta tuotantoa oleva cd-soitin, sillä vielä on laitevalmistajia, jotka pitävät cd- tai sacd-soittimia valikoimassaan ja jopa kehittävät niitä osineen – viime vuosina erityisesti pyöritinmekanismia. Eivätkä nämä ole mitä tahansa valmistajia, vaan yleisesti tunnustettuja tekijöitä, kuten Marantz, Technics, Accuphase, EMM-Labs, Esoteric, DCS, AMR, Musical Fidelity, Luxman, Cyrus, Cambridge Audio ja niin edelleen. Valinnanvaraa on muutaman sadan euron soittimista sellaisiin, kuten Metronome Dreamplay Kalista CD, jonka listahinta on yli 70 000 euroa!
On olemassa toinenkin vaihtoehto, joka kaiken muun lisäksi ei tule erityisen kalliiksi: suunnata katse vähän vanhempiin cd-soittimiin. Niiden 20 vuoden aikana, jona cd-soittimet olivat vakiotuotannoissa, tehtailtiin monia erinomaisia, edelleen teknisesti täysin kurantteja cd-soittimia. Pitää vain tietää, mitä etsiä.
Oman ryhmänsä tässä joukossa muodostavat ensimmäisen sukupolven cd-soittimet, joilla tarkoitetaan soittimia cd-soittimien ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, vuosilta 1983–1993. Suorituskyvyltään päteviä ja omistamisen halua herättäviä pioneerisoittimia on edelleen melko hyvin saatavana käytettyjen laitteiden markkinoilla, eikä hintakaan huimaa päätä. Nämä soittimet ovat pitkään olleet paitsi keräilijöiden myös underground-audiofiilien ja diy-väen kasvavan kiinnostuksen kohteena.
Revox B225:n tunnistaa sille tyypillisestä ulkoasusta, jossa punainen kontrastoituu alumiininharmaan yläosan ja tummanharmaan alaosan kanssa. Kotelo on terästä ja etulevy täynnä painikkeita. Vain muutama, ei niin olennainen osa, on tehty muovista. Muista samaan elektroniikkaan perustuvista cd-soittimista B225:n erottaa sen informatiivinen lcd-näyttö. (Kuvalähde: Dorotheum)
Tukeva mekaniikka
Tasokkaalle cd-soittimelle on olemassa tietyt tekniset ennakkoehdot. Yllättävän moni näistä ehdoista oli läsnä jo ensimmäisen sukupolven cd-soittimissa. Otetaan esimerkiksi cd-levyä pyörittävä mekanismi.
Revox B225:ssä CDM0-mekanismi on kiinnitetty metallisen levykelkan pohjaan niin, että levypesän mukana soittimesta tulee ulos koko mekanismi. Periaate on sama kuin Philipsin CD-303-soittimessa. (Kuvalähde: Audioscope.net)
Hyvän pyöritinmekanismin tunnistaa painavasta metallikotelosta, harjattomasta synkronoidusta levy- ja laser-moottorista (BLDC), asiallisesta servojärjestelmästä lasersäteen kohdentamiseksi, levyn pyörimisen värähtelynestojärjestelmästä (VRDS, Stable Platter, iso klamppi) sekä hyvästä eristyksestä soittimen rungosta.
Ensimmäisen sukupolven cd-soittimissa, etenkin vähän kalliimmissa sellaisissa, on usein tällainen laadukas pyöritinmekanismi, joka toimii moitteetta vielä yli 30 vuoden jälkeenkin.
On lasilinssejä, BLDC-moottoreita, raskaita metallikelkkoja ja niin edelleen. Kuuluisimpia mekanismeja tältä ajalta ovat Philipsin CDM0 ja CDM1 kääntövarsijousituksella (Swingarm). Myös Sonyn 7-sarjan cd-soittimissa oli tukeva alumiinirunkoinen pyöritinmekanismi kuten myös Technicsin ja Denonin huippumalleissa. Erittäin houkutteleva on myös TEACin VRDS/CMK-mekanismi, jota pidetään yhtenä parhaista koskaan valmistetuista, ja siksi moni highend-valmistaja suosi sitä 1990-luvulla (esimerkiksi Wadia).
Monibittinen da-muunnin
Toinen ensimmäisen sukupolven cd-soittimien vahvuus, sekin yllättäen, on da-muunnin. Yllättäen siksi, että hyvin tiedetään, miten esimerkiksi ESS, Wolfson ja AKM ovat panostaneet da-muunninsirujensa kehittämiseen viime vuosina. Nykyiset da-muuntimet, usein 1-bittisiä delta-sigma-moduloituja daceja tehokkaine suotimineen, ovat mittausarvoiltaan toista luokkaa kuin edellisten tuotesukupolvien sirut.
Ensimmäisen sukupolven cd-soittimissa da-muuntimet olivat lähes yksinomaan monibittisiä (16–24 bittiä) r2r-vastustikastyyppisiä muuntimia (kiinteä antotaso yhden näytteen aikana). Kuuluisia da-lastuja (IC) tältä kaudelta ovat Sonyn CX20017 ja CX20152, Philipsin TDA1540, TDA1541, TDA1543 ja TDA1545, Burr-Brownin PCM53, PCM54, PCM56, PCM58 ja PCM63, Analog Devicen AD1860-1865 ja Sanyon LC7881.
Sonyn, Denonin, Technicsin ja muutamien muidenkin valmistajien ensimmäisissä da-muuntimissa ei ollut lainkaan ylinäytteistystä. Philipsin ensimmäisissä soittimissa sen sijaan oli nelinkertainen ylinäytteistys ja digitaalinen suodatus. Moderneissa da-muuntimissa sekä ylinäytteistystä että suodatusta on usein moninkertainen määrä.
Miksi sitten da-muunnin on pioneerisoittimen vahvuus? Tai ainakin potentiaalinen vahvuus? Se on sitä siksi, että niillä on joitakin rajallisia teknisiä etuja puolellaan, mutta ennen kaikkea siksi, että niillä on maine erinomaisen äänenlaadun tuottavina daceina, minkä erityisesti kuulemma tunnistaa pitkässä kuuntelussa. Erään koulukunnan mukaan huipputulokseen päästään mahdollisimman vähällä määrällä ylinäytteistystä ja analogista tai digitaalista suodatusta.
Siinä missä uudemmista cd-soittimista monet ovat tyhjää täynnä, vanhat soittimet on ahdettu täyteen elektroniikkaa. Usein näissä soittimissa on erilliset virtalähteet ja jopa virtamuuntajat analogiselle ja digitaaliselle puolelle. (Kuvalähde: Mark’s Repair Blog)
Nykyaikaiset cd-soittimet kyllä antavat usein hyvän ensivaikutelman, ja ääni osaa olla miellyttävän ilmava ja avoin, mutta onko se luonnollinen, on toinen kysymys. Mielipiteitä on luonnollisesti monenlaisia, mutta jos kokeiluhaluja riittää, kannattaa testata itse, mihin ensimmäisen da-muunninratkaisut pystyvät. Parhaimpina klassikko-da-siruina pioneerisoittimiin perehtyneet harrastajat pitävät esimerkiksi seuraavia: TDA1540, TDA1541 (S1, S2), PCM63, AD1862, AD1865. Hyvin suosittu on myös edullinen TDA1543.
Raskas mekaaninen rakenne
Parhaissa ensimmäisen sukupolven cd-soittimissa on lisäksi selvästi raskastekoisemmat kotelot kuin myöhemmissä cd-soittimissa. Valmistukseen on käytetty alumiinia, terästä, kuparia tai sinkkiä. Siinä missä uudemmista cd-soittimista monet olivat tyhjää täynnä, vanhat soittimet on ahdettu täyteen elektroniikkaa. Usein näissä soittimissa on erilliset virtalähteet ja jopa virtamuuntajat analogiselle ja digitaaliselle puolelle.
Ensimmäisen sukupolven lähtötason cd-soittimet painoivat lähes poikkeuksetta vähintään kahdeksan kilogrammaa eli 2–3 kertaa enemmän kuin myöhemmät lähtötason soittimet.
Ensimmäisen sukupolven cd-soitinta hankkiessa kannattaa keskittyä tiettyihin huippumalleihin. Ainakin seuraavissa ensimmäisen sukupolven cd-soittimissa yhdistyy laadukas pyöritinmekanismi, hyvä-ääninen monibittinen da-muunnin ja tukeva mekaaninen rakenne: Philips CD101, 204, 300, 303, 304, 880 ja 960; Marantz 73, 74, 80, 84, 85, 94 ja 95; Sony CDP-7ES; ja TEAC VRDS-25. Soittimia joissa on tasokas pyöritinmekanismi ja tukeva kotelo, mutta 1-bittinen da-muunnin ovat TEAC VRDS-10, Marantz CD 10 ja Sony CDP-77ES, 777ES, 779.
Revox B225
Edellä mainittujen lisäksi on yksi mielenkiintoinen, niin sanottu vanha kunnon soitin, ja se tulee Sveitsistä: pro-audio-firman Studer-Revoxin REVOX B225, joka tuli markkinoille jo vuonna 1984. Ajallisesti soitin on siis hyvin lähellä ensimmäisiä Sonyn (CDP-101), Marantzin (CD63) ja Yamahan (CD-X1) cd-soittimia puhumattakaan Philipsistä (CD-100 ja niin edelleen). Hintapyynnöt kunnossa olevasta B225:stä käytettyjen markkinoilla liikkuvat 300–800 euron välillä, mikä kertoo myös merkin arvostuksesta.
Revox B225:n tunnistaa sille tyypillisestä ulkoasusta, jossa punainen kontrastoituu alumiininharmaan yläosan ja tummanharmaan alaosan kanssa. Kotelo on terästä ja etulevy täynnä painikkeita. Vain muutama, ei niin olennainen osa, on tehty muovista. Muista samaan elektroniikkaan perustuvista cd-soittimista B225:n erottaa sen informatiivinen lcd-näyttö. Kilpailijoiden soittimissa oli vaatimattomampi led-näyttö. Lcd-näytön tosin tiedetään myös olevan herkkä rikkoutumaan pitemmällä aikavälillä. Taustavalaistuksen puuttuessa näyttöä on vaikea lukea huonossa valaistuksessa.
Sisältä B225 on Philips-klooni kuten monet muutkin alkuvuosien cd-soittimista.
Tekniikka tulee pääosin Philipsin CD-104-soittimesta. Pyöritinmekanismi on yksi hienoimmista koskaan: Philips CDM0/CDM1, jota muun muassa Marantz käytti legendaarisessa CD63-soittimessa. B225:ssä CDM0-mekanismi on kiinnitetty metallisen levykelkan pohjaan niin, että levypesän mukana soittimesta tulee ulos koko mekanismi. Periaate on sama kuin Philipsin CD-303-soittimessa. Suuren massan takia kelkkakokonaisuuden liikuttamiseen tarvitaan tehokas moottori. Tällainen kelkkarakenne saattaa myös synnyttää sivuääniä käytössä.
Philipsin dsp-dac
Digitaalinen signaalin prosessointi – virheenkorjaus, interpolointi, digitaalinen suodatus, ylinäytteistys, ram ja niin edelleen – on toteutettu ensimmäisen sukupolven Philipsin SAA-70xx-mikropiireillä (SAA-7000, 7010, 7020, 7030 ja niin edelleen). Da-muunnin on Philipsin 14-bittinen TDA1540 (joita kaksi kappaletta) nelinkertaisella ylinäytteistyksellä. Piirilevyt on sijoitettu niin, että johdotuksen tarve minimoituu.
Da-muunnin/lähtöasteessa tulee ensiksi SAA7030-siru, jolla on tehty digisuodin ja ylinäytteistys. Sitä seuraa kaksi TDA1540-da-muunninsirua (mono), joiden ympärillä on seitsemän erotuskondensaattoria (220 nanofaradia). Dacin jälkeen tulee kaksi tuplaoperaatiovahvistinta NE5532:ta (neljännen asteen analogisella filtterillä) kanavaa kohden. Yhteensä signaali kulkee neljän op-vahvistinmoduulin läpi. Viimeinen laite on lähdön mykistysrele, joka mykistää lähdön kunnes piirit stabiloituvat, ja pari lähtöliitäntää.
Tämä nykystandardein mitattuna vähemmän ihmeellinen dsp-dac-kokoonpano on edelleen monien harrastajien ylistämä. On myös cd-soitinvalmistajia, jotka itsepintaisesti kieltäytyvät pitämästä sitä vanhentuneena.
Kaiken kaikkiaan lcd-näytön, CDM0-pyöritinmekanismin ja TDA1540/SAA7030-dacin – ja sen tuottaman äänen – yhdistelmä tekee Revox B225 -cd-soittimesta vahvan haastajan mielenkiintoisimpien pioneerisoittimien markkinoilla.
Rehellisyyden nimessä on todettava, että 1980-luvulla Revox B225 ei ollut ainoa Philipsin cd-soittimen ympärille rakennettu cd-soitin: Meridian, Marantz, Yamaha, Loewe ja monet muut tekivät samoin.
Omituisuuksia
B225 on huolellisesti valmistettu cd-soitin. Työn jälki on kauttaaltaan hyvää, kuten ammattiäänentoistoon omistautuneelta firmalta sopii odottaa. Soittimessa on ohjelmoitava kiinteä ja säädettävä (variable) anto, kuulokeliitäntä sekä infrapuna-kauko-ohjain. Voimakkuudensäätö tapahtuu digitaalisesti. Soittimella on maine, että se lukee lähes kaikenlaisia levyjä. ON/OFF-kytkentä on sähköinen, mikä tarkoittaa, että virtamuuntaja ja virtalähde ovat kaiken aikaa päällä ON-tilassa. Soitin painaa noin kahdeksan kilogrammaa.
Revoxin B225:n erikoisuuksiin kuuluu, että rca-liittimille leikattu reikä takalevyssä ei salli rca-kaapelin urosliittimen halkaisijan olla suurempi kuin 10 millimetriä. Tiukkaa tekee.
Lisäksi irrotettavan verkkojohdon liitin on Revox-tyyppiä, joten vain alkuperäinen virtajohto käy. Sama juttu kaukosäätimen kanssa: vain originaali Revox-remote toimii.
Levyjä voidaan toistaa suoraan tai ohjelmointitilassa. Punainen painike siirtää toiminnan ohjelmointitilaan. B225:n muistiin voidaan ohjelmoida jopa 19 esivalintaa, jotka voivat olla raitoja, useamman raidan valikoimia tai ajastettuja osia.
Luonnollinen ääni
Olen kuunnellut musiikkia Revox B225:n kautta useamman kerran mukaan lukien YLE:ssä YLEn omilla Revoxeilla. En voi sanoa, että olisin saanut suurta elämystä, mutta en ole ollut mitenkään pettynytkään. Kaikin puolin pätevä-ääninen cd-soitin siis. Yleensä olen jäänyt ääntä enemmän ihmettelemään, miten hienon näköinen laite B225 on.
Eräät tuntemani B225:een syventyneet harrastajat ovat raportoineet, että ääni ei ehkä ole niin avoin ja briljantti kuin nykyaikaisissa, kalliimmissa soittimissa, mutta toisaalta hyvin luonnollisen oloinen.
Päältäpäin vanhahtava ääni voi pitkässä kuuntelussa osoittautua kuitenkin sangen miellyttäväksi. Eräs Revox B225 -asiantuntija kuvaili esimerkiksi pianon ja viulun ääntä todentuntuiseksi sen sijaan, että ne kuulostaisivat digitaalisilta instrumenteilta.
Samanlaisia arvioita ovat saaneet muutkin Philips-kloonit, kuten Meridianin MCD tai Marantzin CD63. Toisaalta joissakin vertailuissa B225:n ääntä on pidetty sävyltään vähän kirkkaampana, stereokuvaltaan kaksiulotteisempana ja ylipäätään vähemmän erottelevana.
Miten parantaa?
Ennen kuin edes harkitsee pioneerisoittimen modifioimista, kannattaa kuunnella soitinta huolella. Jos se soi tyydyttävästi, soitin on luultavasti riittävän hyvä ilman muutoksiakin.
Jos näin ei ole, pioneerisoittimet antavat osaavien harrastajien syyhyäville sormille mahdollisuuden modifioida niitä tarpeen mukaan. Revox B225:n tapauksessa on esimerkiksi mahdollista ohittaa muuntimen digitaalinen suodin SAA7030, jolloin soitin toimii 14-bitin ei-ylinäytteistävässä tilassa. Jotkin diy-harrastajat raportoivat muutoksen tuovan ääneen enemmän avoimuutta ja ilmavuutta. Samoin jotkin matalan tason yksityiskohdat, jotka muuten jäisivät varjoon, tulevat tämän muutoksen jälkeen kuulemma paremmin kuultaviksi.
Toinen mahdollisuus on asentaa uusi matala-jitterinen kello. B225:n kellotaajuus on 4,23 megahertsiä. Jos kellon vaihtaa, täytyy käyttää joko 16,93 megahertsin kelloa jaettuna neljällä tai 8,46 megahertsin kelloa jaettuna kahdella.
Kolmas mahdollisuus on vaihtaa lähtöasteen operaatiovahvistimet. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana, sillä uusien op-amppien vaihto voi olla sudenkuoppa. Revox B225-harrastajien joukossa on monia, joiden mukaan Revoxin alkuperäiset op-vahvistimet ovat parhaat.
Tässä jutussa on hyödynnetty Toomas Lavitsin Inner-World-Audiolle kirjoittamaa artikkelia Revox B225 -cd-soittimesta.
Kommentit