Infinityn kaiuttimia liikkuu edelleen käytettyjen hifituotteiden markkinoilla. Moni tuskin tietää sitä, että niiden takaa paljastuu poikkeuksellinen historia.
Teksti: Kari Nevalainen
Kuvat: Valmistaja & Teppo Hirvikunnas
Itseään hifistinä pitävän kannattaa aina silloin tällöin poiketa käytetyn hifin kauppaan, joko tekemään löytöjä tai sellaisen puutteessa verestämään muistoja.
Jokin aika sitten piipahdin Suomen suurimmassa käytetyn hifin erikoiskaupassa Classic Audiossa. Ympärille katsellessani huomasin seinän viereen nostetut, kiinnostavan näköiset lattiakaiuttimet, joissa oli jotain kovin tuttua. Ne eivät näyttäneet aivan moderneilta mutta eivät isoisänaikaisiltakaan. Kaiuttimet alkoivat houkuttaa siinä määrin, että piti oikein lähempää tarkistaa: Infinity Kappa 80, 590 euroa pari.
No niin. Infinity ja Kappa. Kun Infinity oli ehtinyt Kappa-sarjaan 1980-luvun loppupuolella, paljon oli ehtinyt tapahtua siitä, kun Arnie Nudell ja John Ulrick perustivat merkin vuonna 1968. Tuossa vaiheessa firma oli ehtinyt valmistaa liudan hifin historiaan jääviä kärkikaiuttimia.
Mutta mistä kaikki sai alkunsa?
Komea aloitus
Infinitynä paremmin tunnettu Infinity Systems perustettiin Los Angelesissa vuonna 1968. Yrityksen melko lyhyt mutta kiihkeä ja loistokas ura huippukaiuttimien valmistajana hakee vertaistaan hifiäänentoiston historiassa.
Vuonna 1983 merkki siirtyi osaksi nykyisin Samsungin tytäryhtiönä toimivaa Harman-konsernia (Harman International Industries). Infinity sinnitteli vielä 1990-luvun alkupuolelle kadottamatta identiteettiään. Sen jälkeen siitä tuli lähinnä tuotemerkki, jonka alla nykyään valmistetaan kaiuttimia seiniin, keittiönpöydälle, autoihin, veneisiin ja niin edelleen.
Mutta alunperin Infinity oli jotain aivan muuta. Se aloitti komeasti teknisellä paneelikaiuttimella, joka yhdisti sähköstaattisen tasokalvoelementin ja servobasson. Kaiutin oli aikansa mestariteos, ja siitä tuli yksi nykyaikaisen kaiutinvalmistuksen virstanpylväistä. Sittemmin materiaalikokeiluja tehden ja uusia tasokalvoelementtejä suunnitellen Infinity toi markkinoille ison liudan kaiuttimia, joista ainakin puoli tusinaa on jäänyt kaiutinvalmistuksen historiaan.
Kaupallisesti menestyvä Infinitystä tuli, kun se ryhtyi valuttamaan henkilöauton hintaisten huippumalliensa tekniikkaa alaspäin halvempiin mallisarjoihin. Menestyksensä kukkuloilla Infinity valmisti myös ilmalaakeroituja levysoittimia, fet-esivahvistimia, SWAMP DSP -vahvistimia (yksi ensimmäisistä d-luokan vahvistimista maailmassa) ja äänivarsia (Black Widow oli mahdollisesti ensimmäinen kaupallinen hiilikuidusta valmistettu äänivarsi koskaan).
Iso kiitos Infinityn huippuluokan tuotteista ja menestyksestä lankeaa Arnie Nudellille, joka perusti yrityksen yhdessä John Ulrickin kanssa. Nudell oli hifin ehdotonta Hall of Fame -tasoa siinä missä hänen kaiuttimensakin.
Ilmailuteollisuudesta kaiutinrakennukseen
Arnie Nudell (1937–2017) on haastatteluissa kertonut olleensa kiinnostunut äänentoistosta pikkupojasta lähtien, kierrelleensä elektroniikkakaupoissa, korjailleensa vanhempiensa radioita, rakentaneensa kaiuttimia ja koonneensa rakennussarjoja. Hän myös opiskeli soitinmusiikkia ja esiintyi nuoriso-orkestereissa.
Koulutukseltaan Nudell on laseriin perehtynyt ydinfyysikko. Hän aloitti ydinfysiikan opiskelut Kalifornian yliopisto Berkeleyssä ja sai maisterinpaperit UCLA:sta. Tohtorin väitöskirjaa tehdessään Bevatronkin laboratoriossa (aikanaan maailman suurin hiukkaskiihdytin) työskennellyt Nudell hakeutui kesätöihin toimivan laserin keksineeseen Hughes Research Laboratoriesiin. Nudellille alkoi sadella työtarjouksia, joista hän valitsi sen, joka tuli ilmavoimien rahoittamalta Aerospace Corporationilta. Tehtävä oli käynnistää laserlaboratorio.
Musiikkiin ja kaiuttimiin Nudell palasi vasta seitsemän Aerospacella vietetyn vuoden jälkeen uudessa työpaikassaan, niin ikään puolustusvoimille töitä tehneessä Litton Industriesissa. Litton on Infinityn tarinan kannalta tärkeä, koska sen laserlaboratorioon Nudell oli kehittämässä servo-ohjaustekniikoiden vaatimia etäisyysmittareita. Siellä hän tapasi myös tulevan yhtiökumppaninsa, laser-ryhmän elektroniikka-asiantuntijan John Ulrickin, musiikki- ja äänentoistomiehiä hänkin. Yhdessä miehet päättivät yrittää soveltaa ilmailuteollisuudessa käytetyistä uusista tekniikoista hankkimaansa osaamista kaiuttimiin.
Servobasso
Uusi tekniikka, jota Nudell ja Ulrick halusivat kokeilla kaiuttimessa, koski ennen muuta servobassoa. Myös tasokalvoelementit, dipolisäteily ja linjalähde kuuluivat konseptiin, mutta nämä tekniikat tulivat kuvaan mukaan myöhemmin.
Kaikki alkoi navigointijärjestelmissä käytetyistä servotekniikoista, joissa käytetään takaisinkytkentää korjaamaan erilaisten liikkuvien mekanismien liikettä paremman tarkkuuden saavuttamiseksi. Nudell kehitti tuolloin puolustusurakoitsija Littonille pommiohjausjärjestelmää, jonka osumatarkkuus olisi puoli metriä. Nudellin kuningasajatus oli luoda samanlainen reaaliaikainen feedback-järjestelmä, tosin vielä paljon tarkempi, toiselle liikkuvalle mekanismille, bassoääniselle. Nudellin laskelmien mukaan kaiuttimelle saataisiin näin tasainen taajuusvaste 16 hertsiin asti ja muita tekniikoita merkittävästi pienemmällä säröllä. Servobassojärjestelmä tarvitsi oman takaisinkytkentäyksikön tuottamaan pienen liikettä vastaavan jännitteen sekä signaalin avulla tulosignaalin korjaavan vahvistimen. Niinpä Nudell Ulrickin avustuksella kehitti sellaisen.
Toimivan servobassojärjestelmän kehittely vei kaksi ja puoli vuotta. Lopputulos pärjäsi kuitenkin erinomaisesti senhetkiselle referenssille, Klipschornille, jossa kaksi 15 tuuman bassoäänistä toistaa matalia taajuuksia takatorven kautta. Nudellin ja Ulrickin servo-ohjattua bassokaiutinta jopa myytiin hetken omana tuotteenaan ennen Infinityä.
ServoStatik 1
Kun servobasso oli valmis, tarvittiin pienisäröinen ja laajakaistainen keskiääninen ja diskanttielementti, jotka pärjäisivät nopean ja tarkan bassotoistajan kanssa. Nudellille ainoa käypä tekniikka tuohon aikaan oli sähköstaattikaiutin. Hän sopi Janszenin sähköstaattisen diskanttielementin patentin omistavan RTR Industriesin kanssa sähköstaattisen diskanttielementin valmistuksesta. Käytännössä elementti oli kapeampi ja pitempi versio Janszenin diskanttielementistä. Näistä elementeistä Nudell rakensi metrin pituisen paneelikaiuttimen. Seuraavaksi RTR valmisti Nudellille samalla periaatteella sähköstaattisen keskialue-elementin.
Kun elementeille löytyi 6–8 kuukauden kuluttua oikea geometria, oli Nudellin ja Ulrickin ensimmäinen oma laajakaistainen kaiutin ServoStatik I (SS-I ja SS-IA) valmis. Nimensä mukaisesti kaiutin koostui servo-ohjatusta bassokaiuttimesta (Cerwin Vegan 18-tuumaisella bassoäänisellä) ja kahteen osaan jaetusta sähköstaattisesta pääpaneelista. Toisessa osassa oli kuusi suurta sähköstaattista keskialuepaneelia ja toisessa suunnilleen sama määrä vaakatasoon asetettuja sähköstaattisia diskanttielementtejä.
Pienistä vioistaan huolimatta kaiutin sai erinomaisen vastaanoton ja nosti Nudellin ja Ulrickin kertaheitolla highend-kaiutinvalmistajien kärkikastiin. High Fidelity -lehden CBS Labsilla teettämissä mittauksissa kaiuttimen taajuusvasteeksi saatiin ±2 desibeliä välillä 20–20 000 hertsiä. Yksikään aiempi lehden testaamista kaiuttimista ei ollut yltänyt samaan.
Ajatus omasta kaiutinfirmasta alkoi itää. Nudell vinkkasi ServoStatikista yhdelle alueen suurimmista sähkölaiteliikeketjuista, Black and Strongille, joka koekuuntelujen ja taustatutkimusten jälkeen ehdotti tuotantoyrityksen perustamista. Nudell ja Ulrick yllättyivät, mutta jättivät Littonin ja käynnistivät firman, jonka nimesivät Infinityksi. Cary Christie palkattiin Chatsworthin pajalle kokoamispuolelle.
Sähköstaattisesta magnetostaattiseen
Kaikki ei kuitenkaan mennyt kuin Strömsössä. Keskialuepaneeleiden kestävyyden kanssa oli itsepintaisia ongelmia. Ongelmat korjaantuivat vasta, kun Infinity hylkäsi sähköstaatit ja otti vuonna 1976 käyttöön Strathearn-nauhaelementin pohjalta kehitetyn EMIT- eli Electro-Magnetic Induction Tweeter -diskanttielementin. Kyse oli litteästä push-pull-periaatteella toimivasta kvasinauhaelementistä. Kvasinauhaelementti oli vankempi ja luotettavampi kuin sähköstaattinen.
Nudellin keksintö oli käyttää elementissä lääketeollisuudesta tuttuja pieniä mutta voimakkaita samarium-kobolttimagneetteja, mikä mahdollisti nauhaelementin pinta-alaan nähden alhaisen massan ja paremman herkkyyden sekä suuremman äänenpaineen.
Myöhemmin EMIT:stä muokattiin keskitaajuuksien toistoon sopiva versio nimeltä EMIM. Yhdessä näistä tuli yhteinen nimittäjä kaikille Infinityn kaiuttimille seuraavien 20 vuoden aikana – lukuun ottamatta aivan halvimpia budjettimalleja. Molemmista valmistettiin useita eri versioista, kuten EMIT-R (säteittäinen säteily), S-EMIT (superdiskantti) ja L-EMIM (suuri keskiääninen). Elementit esiintyivät eri yhdistelminä eri kaiuttimissa.
Quantum Series
EMIT-diskanttielementti valjastettiin ensimmäisenä käyttöön Quantum-sarjan kaiuttimissa, ja vuosi oli 1976. EMIT:n lisäksi Quantumeissa oli iso dome keskialueella sekä Watkins-bassoääniset kunkin lukumäärän riippuessa kaiuttimen koosta ja hinnasta. Suurimmissa Quantumeissa oli bassoäänisten ja keskialueen domen välissä toinen, kaistat yhteen sovittava elementti (mid-bass coupler).
Quantum-sarjasta kannattaa muistaa mallit 2, 3, 4 ja 5. Lippulaiva oli Quantum Reference System, mutta sitäkin tärkeämpi oli heti alapuolella oleva Quantum Line Source (QLS), jota valmistettiin 1977–1982. QLS oli kaikilla mittareilla edistyksellinen nelitiekaiutin. Ilmaa siirsi yksi 12 tuuman Watkins-bassoääninen (18–200 hertsiä), yksi viiden tuuman alakeskiääninen (midbass coupler, 200–600 hertsiä), kuusi 38-millimetristä keskialueen domea (600–4 000 hertsiä) ja kahdeksan ensimmäisen sukupolven EMIT-diskanttia (4–32 kilohertsiä), joista yksi oli kaiuttimen takana. Vasteeksi ilmoitettiin 18–32 000 hertsiä (±2 dB).
Alkuperäisen servo-ohjatun bassoäänisen sijaan QLS:ssä oli tuolloin uusi Watkins-bassoääninen. Impedanssipiikin madaltamiseksi resonanssitaajuuden tuntumassa äänisessä oli kaksoispuhekela. Watkins-järjestelmä toimi niin, että älykäs sähköinen suodin ohjasi vahvistimen tehon yhteen kahdesta puhekelasta (neljä tai kaksi ohmia) taajuudesta riippuen.
RS Series
Quantum Line Sourcen korvasi RS-sarjan ensimmäinen kaiutin RS-4.5 vuodelta 1978. Vain 300 valmistettiin, mutta maine jäi elämään. Myös RS 4.5:n bassokaiuttimessa oli Watkins-bassoääniset. Se ei estänyt RS-4.5:ttä käräyttämästä heiveröisempiä vahvistimia. Sittemmin 4.5:lle syntyi nopeasti useita sisarmalleja, kuten RS-2.5 yhdellä 30-senttimetrisellä bassoäänisellä ja kahdella EMIT:llä ja EMIM:llä, kun 4.5:ssä näitä oli neljä.
RS-sarjan huipumalli oli RS-1 vuodelta 1982. Legendaarinen kaiutin muistutti pari vuotta aiemmin lanseerattua mahtavaa IRSiä eli Infinity Reference Systemiä mutta oli mitoiltaan tätä pienempi (vain 150 senttimetriä korkea). RS-1:n servo-ohjatussa bassokaiuttimessa oli kuusi 22-senttimetristä bassoäänistä, seitsemän EMIM:iä ja neljä EMIT:iä, joista yksi kaiuttimen takana. Jakosuodin oli aktiivinen ja jakotaajuudet 140, 700, 3 000 ja 8 000 hertsiä. Vasteeksi ilmoitettiin 20–32 000 hertsiä.
IRS – referenssien referenssi
Super-highend ja super-kallis IRS oli jonkinlainen vuorenhuippu, neljän tornin kaiutinkokonaisuus, johon oli ahdettu yhteensä 76 EMIT-diskanttia, 24 EMIM-keskiäänistä ja 12 kappaletta 12 tuuman polypropyleenikartioisia bassoäänisiä omassa kaapinkokoisessa kotelossaan.
Ennen kaikkea IRS oli Nudellin haaveilema todellinen lattiasta kattoon -linjalähde. Sellaisena se oli lähes immuuni lattia- ja kattoheijastuksille. Dipolikaiuttimena suuntakuvio oli kahdeksikko ja säteily sivulle olematonta, ja siksi myöskään aikaiset heijastukset sivuseinistä eivät päässeet sotkemaan ääntä. IRS hylki huonetta laajalla skaalalla.
Viimeinen ja monien mielestä paras IRS oli IRS / V vuodelta 1988. Neljä tornia olivat 230 senttimetriä korkeita, ja koko systeemi painoi 681 kilogrammaa. Bassoja (<70 hertsiä) tuuttasi kuusi servo-ohjattua 30-senttimetristä bassoäänistä, keskialueen täytti 12 EMIM:iä ja diskantissa (>4 500 hertsiä) 36 paranneltua EMIT:iä, joista 12 paneelin takana.
Yhtä kuuluisa on köyhä serkku IRS Beta vuodelta 1987. Infinityn kaiuttimista juuri ISR Beta esiintyy usein kaikkien aikojen parhaimpien kaiuttimien listalla. IRS Betassa toistokaista oli jaettu viiteen osaan. Alinta toisti kahdeksan 12 tuuman bassoäänistä, joista yhdessä oli kartion liikenopeutta mittaava kiihtyvyysanturi. Jakosuodin sisälsi aktiivisen alipäästön sekä bassovastetta muokkaavat säätimet. Pääpaneelissa oli päällekkäin viisi erilaista EMI-tasokalvoelementtiä: L-EMIM (alempi keskialue), EMIM (keskialue), EMIT (diskantti) ja S-EMIT (super-diskantti).
IRS V:n ja Betan jälkeen Infinity alkoi suunnitella helpommin sijoitettavia kaiuttimia, jotka olivat kuin riisuttuja Betoja. Yksi tällainen oli yksiosainen Gamma/Delta vuodelta 1987. Vuonna 1995 julkistettu IRS Epsilon suljetulla kotelolla oli Infinityn viimeinen todellinen huippuluokan kaiutin.
IRS:n ja RS-sarjan jälkeen Infinity lähestyi kuluttajia maanläheisemmällä Kappa-sarjalla. Kappoja valmistettiin ensiksi vuosina 1987–1990 ja sitten i-sarjaa samoista kaiuttimista vuoteen 1993.
Monien mahdollisuuksien Kappa-sarja
Kuuluisa Kappa-sarja tuli tuotevalikoimaan siinä vaiheessa, kun Infinity alkoi olla Yhdysvaltojen suurin ja parhaiten myyvä kaiutinvalmistaja – ja parin vuoden ajan se sitä olikin. Tehtaalta lähti tuhansia kaiuttimia päivittäin. Oli selvää, että siihen asemaan pääsemiseksi ei riittänyt pelkät huippukalliit huippukaiuttimet, joiden varaan Infinity oli lähes yksinomaan laskenut menestyksensä siihen asti.
Tosin ensimmäisen Infinityn, ServoStatikin, aikaan merkillä oli jo edullisempia jalustakaiuttimia, kuten suosittu 2000A sähköstaattisella diskanttielementillä, mutta Infinityn menestystarinan kannalta oli olennaista, että se ryhtyi jalkauttamaan superkaiuttimiensa tekniikkaa malleihin, joihin yhä useammilla ihmisillä olisi varaa.
Firman kasvaessa sille piti löytää uusi koti. Arne Nudell lähestyi Sidney Harmania, koska uskoi Harman-konsernin olevan hyvä koti hyvin tuottavalle firmalle. Kauppakirja allekirjoitettiinkin vuonna 1983. Saatuaan varmuuden, että voisi toimia täysin itsenäisesti, Nudell jatkoi Infinity Groupin johdossa vielä viisi vuotta ennen kuin sai tarpeekseen.
Tuossa vaiheessa Infinityn maineikas Reference-sarja oli jo historiaa, ja uusi Kappa-sarja korvasi RS-sarjan tuotevalikoiman keulakuvana vuonna 1987. Kappa-sarjan mukana Infinity esitteli uudet keskialueen kaiutinelementit, Polygraphin (5-tuumainen polypropyleeni/grafiittikartio) ja Polydomen (3-tuumainen polypropelyyni-dome), mutta vanhojen Infinityjen tasoista innovatiivisuutta staattielementteineen ja servobassoineen Kapoissa ei ollut.
Kappa-sarjaan kuului useita malleja kaksitiehyllykaiuttimesta pahamaineiseen viisitiemalliin, Kappa 9:ään, jonka impedanssivaste putosi alle yhden ohmin kahdella eri taajuudella.
Yksi Infinity-harrastajien edelleen arvostama Kappa on niin ikään vuonna 1987 esitelty, metrin korkuinen Kappa 7 / 7A yhdellä 30 senttimetrin bassoäänisellä (37–800 hertsiä), yhdellä Kappa-Polydome-keskiäänisellä (800–4 500 hertsiä) ja yhdellä perus-EMIT-nauhaelementillä diskantissa.
Kappa 80
Infinity Kappa 80 ei ole näitä harrastajien himoitsemia ensimmäisen sukupolven alkuperäisiä Kappoja, vaan se kuuluu jo kokonaan toiseen aikakauteen. Vanhoista hyvistä ajoista on muistuttamassa oikeastaan vain päältä katsoen puolisuunnikas kotelo ja Infinityn pienisäröinen EMIT-R-diskanttielementti. Siinä puhekela kiertää spiraalina litteän ja huomattavan kevyen tasokalvon pintaa. Vuosina 1997–2000 valmistettu Kappa 80 muistuttaa i-sarjan Kappoja, erityisesti 9.2i:tä vuodelta 1993 – sillä erotuksella, että polydomen ja basso- ja keskiäänisen väliin asetetun mid-bass couplerin sijaan keskialueella on 115 millimetrin synteettinen kartioelementti.
Vaikka alkuperäistä Infinityn asennetta puuttuukin, on Kappa 80 kaikesta huolimatta vakavasti otettava metrin mittainen (1 080 x 340 x 330 millimetriä) kolmiteinen lattiakaiutin. Keskiäänisen (300–3 500 hertsiä) ja EMIT-R:n lisäksi refleksikotelossa on kaksi 210-millimetristä bassoäänistä. Vasteeksi Infinity ilmoitti 40–35 000 hertsiä, herkkyydeksi 89 desibeliä ja nimellisimpedanssiksi kuusi ohmia.
Infinityn suositus vahvistintehoksi oli 25–250 wattia. Käytetyn hifin asiantuntijaliike Classic Audio, josta löytyi yksi pari vapaita Kappa 80:iä, oli valjastanut kaiuttimen 210-wattisen (silloitettuna) Sony N9000SE -päätevahvistimen eteen. Digisoittimena toimi saman valmistajan E9000SE.
Edelleen kelpoa ääntä
Infinity Kappa 80:n äänimaailma osoittautui kaikkea muuta kuin pöljäksi. Ääni oli avoin ja ilmava, pidäkkeetön. Sointi oli riittävän tasapainossa palvellakseen monentyyppistä musiikkia. Tosin vaikutelmaan ilmavuudesta ja äänen selkeydestä saattoi vaikuttaa melko kaikuinen kuuntelutila. Bassoja oli mukana musiikissa sopivasti, ei liikaa, eikä missään tapauksessa epämääräisesti kumisten. Diskanttien toisto oli selkeää osoittamatta (ainakaan pikakokeilussa) taipumusta ei-välttämättömään kirkkauteen. Fortepiano, laulumusiikki ja jopa Tuure Kilpeläinen toistui sangen mukavasti. Äänikuva kasvoi helposti musiikin edellyttämiin mittoihin fokuksen ollessa enemmän lähellä kuin kaukana. Ehkä kaiutin ei ole musiikin paras syvätulkitsija, mutta ei sitä voi syyttää tunnelman pilaavasta ylimalkaisuudestakaan.
Yli 20 vuotta vanhaksi kaiuttimeksi äänessä on kiitettävästi tuoreita aromeja ja hedelmälihaa. Käytetyissä kysyntä määrää hinnan, mutta Classic Audion pyyntö 590 euroa tuntuu varsin kohtuulliselta suhteutettuna siihen, mitä rahalla saa tässä tapauksessa.
Kommentit