Totuus esiin? Kaiutinkaapelit: “Onko eroja vai eikö ole?”

Osa kuulee eroja, osa ei, ja mittauksillakaan ei oikein tunnuta saavan selvyyttä asiaan. Mistä tässä on oikein sitten kyse? Kannattaako kaapeleihin satsata ollenkaan ja jos jotain, niin kuinka paljon? Otimme kokeiluun joukon erilaisia kolmen metrin valmiskaapeleita ja verrokiksi pari tavallista touvia.

Teksti ja kuvat: Teppo Hirvikunnas

Kaiutinkaapeleiden vaikutus ääneen on ollut ja on edelleen eräs kiistellyimmistä aiheista ainakin hifiharrastajien keskuudessa mutta miksei muissakin yhteyksissä, jos siitä aletaan keskustelemaan.

Joidenkin mielestä se on ikään kuin komponentti vahvistimen ja kaiuttimen välillä. Se vaikuttaa äänentoistoon jopa siinä niin, että kaapelilla voidaan ikään kuin hienosäätää laitteiston soundia.

Asiaan saatetaan suhtautua hyvinkin voimakkaasti. Hifiharrastaja, joka ei usko kaiutinkaapeleiden äänellisiin eroihin, ei ole oikea harrastaja – tai ei ainakaan kuulu samaan uskontokuntaan.

Onko siis kyse enemmänkin uskosta kuin todellisuudesta, ja mikä on sitten todellista?

Asia korostuu erityisesti huippukalliissa, yli tuhat euroa maksavissa ja jopa tätäkin paljon arvokkaammissa kaapeleissa, mutta itse asiassa aihe on vieläkin mielenkiintoisempi verrattaessa tavallista niin sanottua paukkulankajohtoa oikeaan kaiutinkaapeliin, saati sitten vielä muutamaa pykälää parempaan.

Kannattaako ihan tavalliseen äänentoistojärjestelmään, vaikka kotiteatterivahvistimen kanssa, satsata parempia kaiutinkaapeleita?

Mitä saadaan, jos kaapeleihin sijoitetaan hieman enemmän, vaikka 100 euroa? Paraneeko ääni? Entä jos laitetaan vielä tuplat enemmän? Tällöin ollaan toki jo hintaluokassa, joka voidaan luokitella vakavammaksi suhtautumiseksi asiaan.

Päätimme tutkia asiaa hyvin käytännönläheisesti ja nimen omaan tavallisen käyttäjän näkökulmasta.
Valitsimme testiin joukon erilaisia niin sanottuja valmiskaapeleita eli määrämittaisia kaapelisettejä, joissa on myös kunnolliset liittimet (banaani) valmiina. Tässä tapauksessa valitsimme kaapeleiden pituudeksi kolme metriä. Useimpia kaapeleita on saatavana myös kahden ja viiden metrin pituisina.

Mutta ennen itse kaapeleihin kietoutumista käydään läpi hieman perusteita ja teoriaa.

Kaapeli vai johto?
Kaiutinkaapelia, jota kutsutaan myös kaiutinjohdoksi, käytetään kaiuttimien ja vahvistimien väliseen sähkökytkentään siirtämään vaihtovirtaa vahvistimelta kaiuttimeen. Kaapelin ja johdon ero on muuten se, että johto on yksinapainen, kun taas kaapeli muodostuu pääsääntöisesti useista johdoista ollen moninapainen. Oikea nimitys olisi kai täten kaapeli, mutta ei sillä sinänsä ole väliä, miten sitä haluaa kutsua.

Kaiutinkaapelin toiminta
Kaiutinkaapelin tehtävä on siis äärimmäisen yksinkertainen: siirtää vahvistettua vaihtovirtaa vahvistimelta kaiuttimeen. Vaihtovirta on sähkövirtaa, jonka suunta (vaihe) vaihtelee ajan funktiona, eli sillä on tietty taajuus tai taajuus voi vaihdella. Ihan kuin äänellä.

Kaiutinkaapeli sisältää kaksi erillistä, toisistaan eristeellä erotettua johdinta, plus- ja miinusjohtimet, joissa sähkövirta kulkee. Nämä kaksi johtoa ovat sähköisesti identtisiä, mutta ne on merkitty oikean äänisignaalin napaisuuden (+/-) tunnistamiseksi. Sinänsä napaisuudella ei ole väliä, kunhan stereoparin molemmat kaiuttimet on kytketty samalla tavalla eli samaan vaiheeseen. Muutoin kaiuttimet ovat vastakkaisvaiheessa, eli niiden kartiot liikkuvat vastakkaisiin suuntiin ja tällöin kumoavat toistensa toistoa.

Kaiutinkaapeli on sähkökytkennässä oleva passiivinen komponentti, jota kuvataan sen sähköisellä impedanssilla Z. Impedanssi muodostuu kolmesta osasta eli sähköisestä ominaisuudesta: vastuksesta eli resistanssista, kapasitanssista ja induktanssista. Kaksi viimeksi mainittua ovat taajuusriippuvaisia ominaisuuksia. Ihanteellisella kaiutinkaapelilla ei ole vastusta, kapasitanssia tai induktanssia, mutta sellainen tila voidaan saavuttaa vain suprajohtimilla (eikä tässä tarkoiteta Supra-merkkisiä kaapeleita).

Resistanssi
Kaiutinkaapelin merkittävin sähköinen ominaisuus on sen sisäinen vastus, resistanssi (R), joka riippuu johdinmateriaalista, johtimen poikkipinta-alasta ja johdon pituudesta. Mitä pidempi ja ohuempi johto, sitä suurempi on sen vastus, ja sama tietenkin kääntäen: mitä lyhyempi ja paksumpi, sitä pienempi on sen vastus.

Johdinmateriaaleja ovat kupari, alumiini, hopea, tina ja niiden yhdistelmät. Kupari on näistä yleisin, erityisesti OFC- (Oxygen Free Copper-) eli hapeton kupari, jossa hapen osuus on korkeintaan 0,0005 prosenttia. Käytännössä kaikki johdinkupari on tätä ofc-tyyppiä. Kaiutinkaapeleissa voidaan käyttää kuparin lisäksi muita materiaaleja joko lisäsäikeinä tai pinnoitteena, esimerkiksi tina- tai hopeapinnoitettuna. Tyypillisistä johdinmateriaaleista pienimmät resistanssit ovat hopealla (0,0159 Ohm/1 m/1 mm2), kuparilla (noin 0,017 Ohm/1 m/1 mm2) ja alumiinilla (0,028 Ohm/1 m/1 mm2).

Laske itse
Jos jotakuta kiinnostaa, niin erikokoisten ja -pituisten johtojen resistanssi voidaan laskea suhteellisen tarkasti kaavalla R = P x L/A, missä P = johdinmateriaalin ominaisvastus per metri ja neliömillimetri (ohmia/1 m/1 mm2), L = johdon kokonaispituus (m) ja A = johtimen poikittaispinta-ala neliömillimetreinä (mm2). Esimerkiksi kolmimetrisen 2,5 neliömillimetrin kuparijohdon resistanssi on noin 0,017 x 3/2,5 = 0,02 ohmia. Tässä on syytä huomata, että kaiutinkaapelit sisältävät aina erilliset plus- ja miinusjohdot, joten käytännössä esimerkiksi kolmen metrin mittaisessa kaapelissa sähkö kulkee siis kaikkiaan kuuden metrin matkan. Kokonaisresistanssi on siis tällöin 0,017 x 6/2,5 eli noin 0,04 ohmia.

Kytkentä- ja siirtohäviö
Kaapelin ja liitoksen resistanssi aiheuttaa häviöitä eli signaalin tason heikkenemistä matkalla kaiuttimelle. Tämä vaikutus on kuitenkin sangen pieni. Häviön taso (-dB) voidaan laskea kaavalla 20 x log (R1/(R1 + R2), missä R1 = kaiutinkuorma ja R2 = kaapelin resistanssi. Esimerkiksi nimellisimpedanssiltaan neljän ohmin kaiuttimella yhden desibelin suuruiseen häviöön tarvitaan noin 0,49 ohmin lisä- resistanssi [20 x log (4/4 + 0,49) = -1,01 dB]. Esimerkiksi 2,5 mm2:n kuparijohdolla tämä tarkoittaa kuitenkin jo noin 72 metrin pituutta [0,49/(0,017/2,5)=72,058] eli kaksinapaisessa kaapelissa noin 36 metriä (esimerkissä oletetaan ideaalisen vahvistimen ulostuloimpedanssiksi nolla ohmia). Kaapeilla ei ole siis tehohäviön suhteen juurikaan merkitystä.

Myös liitoksissa voi olla, ja onkin, resistanssia. Siksi niidenkin tulee olla kunnossa.

Induktanssi ja kapasitanssi
Induktanssi ja kapasitanssi ovat vaihtovirran reaktiivisia vastuksia. Termit ovat tuttuja muun muassa jakosuodinkomponenteista, induktanssi keloista ja kapasitanssi kondensaattoreista.

Kaikissa johdoissa on induktanssia, ja rinnakkain kulkevissa johdoissa sitä muodostuu myös niiden välille. Myös eristeen materiaali vaikuttaa induktanssiin. Induktanssi pienenee johdon poikkipinta-alan kasvaessa sekä plus- ja miinusjohtojen sijaitessa lähellä toisiaan. Tilanne on sama jopa sisäkkäin punotuissa kaapeleissa.

Induktanssi tekee kaapelista alipäästösuodattimen samaan tapaan kuin kela jakosuodattimessa. Induktanssi aiheuttaa äänitaajuusalueen yläpäässä vaimenemista ja jossain määrin myös vaiheen siirtymää, mutta kaiutinjohdoissa yleensä vasta kaukana kuuloalueen yläpuolella. Induktanssin vaikutuksesta ääneen on useita teorioita, mutta periaatteessa kaiutinkaapelin induktanssilla ei pitäisi olla vaikutusta ääneen.

Kaapeleissa on myös kapasitanssia, mutta sen merkitys on vielä vähäisempi kuin induktanssin.

Skin effect
Johdoista puhuttaessa mainitaan usein myös niin kutsuttu skin effect. Se tarkoittaa ilmiötä, jossa korkeilla vaihtovirtataajuuksilla on taipumus kulkea johtimen pinnassa ikään kuin johdin olisi keskeltä ontto. Pinta-alan pienentyessä kasvaa resistanssi, eli tämä ilmiö lisää johtimen resistanssia ja häviöitä erittäin korkeilla, yleensä vasta satojen kilohertsien taajuuksilla. Kuuloalueen taajuuksille vaikutus ei ulotu, mutta onko tällä silti vaikutusta ääneen, on edelleen kiistelty aihe.

Niin sanotuissa monisäikeisissä johdoissa on suurempi kokonaispinta-ala kuin vain muutaman johdinsäikeen johtimissa ja siksi periaatteessa pienempi resistanssi korkeilla taajuuksilla. Mutta kuten sanottua, vaikutus on kuuloalueella teoriassa merkityksetön.

Jos kaiutinkaapelin ja sen liitosten resistanssi on korkeintaan vain muutamia ohmin sadasosia ja tehohäviöt merkityksettömän pienet eikä kaapelin induktanssilla ja kapasitanssillakaan ole mitään vaikutusta kuin kaukana kuuloalueen ulkopuolella, niin mihin kaapelit voivat vaikuttaa?

Mihin vaikuttaa?
Jos kaiutinkaapelin ja sen liitosten resistanssi on korkeintaan vain muutamia ohmin sadasosia ja tehohäviöt merkityksettömän pienet eikä kaapelin induktanssilla ja kapasitanssillakaan ole mitään vaikutusta kuin kaukana kuuloalueen ulkopuolella, niin mihin kaapelit voivat vaikuttaa?

Kaiutinkaapelin sähköisillä ominaisuuksilla voi olla konkreettista vaikutusta ainakin vahvistimen toistovasteeseen. Kaiuttimen reaktiivisista tekijöistä muodostuva impedanssi vaihtelee taajuuden funktiona, ja tällä vaihtelulla voi olla pieni vaikutus vahvistimen toistovasteeseen. Koska kaiutinkaapeli ja sen aiheuttama resistanssi (kuten myös induktanssi ja kapasitanssi) ovat sarjassa kaiuttimen kanssa, tämä voi vaikuttaa edelleen toistovasteen mahdollisiin muutoksiin.

Vaikutus on yleensä hyvin pieni, vain muutaman desibelin kymmenyksen, mutta jos kaiuttimen reaktiivinen impedanssi vaihtelee voimakkaasti ja vahvistimen kaiutinlähdön impedanssi on korkea, saattaa tämä olla kuultavissa.

Vaimennuskerroin
Kaiutinkaapelin resistanssi vaikuttaa myös vahvistimen vaimennuskertoimeen. Vaimennuskerroin ( Vk) on vahvistimeen liitetyn kaiuttimen impedanssin (Zk) ja vahvistimen ulostuloimpedanssin (Zv) suhde (Vk = Zk/Zv). Jos esimerkiksi kaiuttimen impedanssi on kahdeksan ohmia ja vahvistimen lähtöimpedanssi on 0,05 ohmia, tällöin vaimennuskerroin on 8/0,05 = 160. Tyypillisesti vaimennuskertoimen lukuarvo voi olla aina muutamista kymmenistä yli tuhanteen. Suurempi luku on parempi. Jonkinlaisena hyvän ja huonon vaimennuskertoimen raja-arvona pidetään kerrointa 50.

Vaimennuskerroin vaikuttaa muun muassa vahvistimen kykyyn vaimentaa kaiuttimen reaktiivista kuormitusta vahvistimeen päin. Vaimennuskertoimella on todettu olevan vaikutusta ainakin bassotoistoon. Pieni vaimennuskerroin voi tehdä bassotoiston epätäsmällisen ja löysän kuuloiseksi.

Kaiutinjohdon resistanssi siis vaikuttaa vahvistimen vaimennuskertoimeen. Vaikutus on sitä suurempi, mitä pienempi on vahvistimen ulostuloimpedanssi (eli laskennallinen vaimennuskerroin on suuri) ja mitä matalampi ja vaikeampi on kaiutinkuorma. Heti kun vahvistimen ja kaiuttimen väliin laitetaan kaiutinkaapeli, vaimennuskerroin alkaa heiketä.

Kaiutinkaapeleiden resistanssin tulee olla mahdollisimman pieni, jotta se vaikuttaisi mahdollisimman vähän vahvistimen taajuustoistoon ja vaimennuskertoimeen. Vaikutuksen suuruus riippuu toki myös vahvistimen ominaisuuksista.

Teoriasta käytäntöön

Hankimme testiin yhdeksän erilaista kaiutinkaapelia tunnetuilta valmistajilta ja verrokiksi tuiki tavalliset 0,75 mm2:n perusjohdot sekä pykälää järeämmät metritavarana mutta edelleen sellaista ihan tavallista muutaman euron metriltä maksavaa bulkkitavaraa.

Valitsimme testikaapeleiksi määrämittaiset 2 x 3 metrin valmiskaapelit, joissa on valmiina kunnolliset liittimet. Nämä ovat toki kalliimpia kuin metritavara mutta helppo ja luotettava ratkaisu tavalliselle kuluttajalle kuin myös hi harrastajallekin. Liitokset on varmasti tehty hyvin.

Valitut kaapelit eivät ole mitään halvimman pään peruspiuhoja mutteivät myöskään mitään highend-kaapeleita, ehkä muutamaa kalliimpaa lukuun ottamatta. Riippuu myös vähän, että keneltä kysytään. Edullisimmat kaapelit maksavat 99 euroa ja kalleimmat 489 euroa parilta muiden sijoittuessa niiden väliin. Hintahaarukka oli siis tarkoituksellisesti suhteellisen lavea.

Erilaisia kaapeleita
Testikaapeleiksi pyrittiin valitsemaan niin erilaisia kaapeleita kuin mahdollista. Erot syntyvät lähinnä kaapeleiden rakenteesta. Osassa kaapelit sisältävät useita ohuita säikeitä, ja osassa säikeitä on vähemmän mutta säikeet ovat paksumpia. Eroa on myös siinä, miten johtimen säikeet ja itse johdin on punottu vai onko sitä punottu ollenkaan. Nordostin litteä kaapeli sisältää esimerkiksi kymmenen aika paksua johdinta, ja QED:n kaapelin keskellä kulkee ontto muoviputki. Eroa on myös johtimen eristemateriaaleissa. Joissain kaapeleissa johtimen säikeet on päällystetty hopealla tai tinalla. Kaapelikohtaisissa kuvauksissa on selostettu lyhyesti kaapelin perusrakenne.

Kvanttitason tekniikkaa?
Erikoisin tekniikka tai pikemminkin teoria liittyy SpinX:n kaapeleihin, joissa kaapelin johtimen jokainen säie on valmistaja mukaan käsitelty patentoidulla SpinX-käsittelyllä. Menetelmän kehittäjä Petteri Koljonen Spindeco Technologies Oy:stä kertoo, että “pinnoite aktivoituu signaalin kulkiessa ja muuttuu magneettiseksi. Magneettikentällä saadaan minimoiduksi elektronien välinen kitka. Magneettisessa polarisaatiossa saadaan osasta elektroneja erotettua spin-up-elektronit, jolloin saadaan spin-virtaa normaalin virran kulun lisäksi.”

Petteri Koljonen huomauttaa myös, että “Spin-virrassa elektroneilla on magneettinen varaus, joka kopioituu muihin elektroneihin johtimissa ja laitteissa, joihin SpinX-johdin on kytketty. Eli johdinta ei voi suoraan verrata normaaliin johtimeen, koska se tuottaa spin-virtaa.”

Kaikenlaista huuhaata kaapeleiden ominaisuuksiin voi liittyä, mutta tässä on ainakin periaatteessa kyseessä ihan oikea tieteen laji nimeltään spintroniikka. Spintroniikka tutkii mahdollisuutta hyödyntää elektronin spiniä tiedon tallentamisessa, käsittelemisessä ja myös sähkön siirrossa.

Petteri Koljosen mukaan teoriaa voidaan hyödyntää myös virta- ja kaiutinjohdoissa, jossa on kyse spin-polaroidusta virrasta ja sen tuomista hyödyistä. Jos aihe kiinnostaa enemmän, niin siitä löytyy tietoa muun muassa Nanobittejä-verkkosivustolta sekä Spindeco Technologies Oy:n sivuilta.

Tarkoituksenamme ei ollut asettaa kaapeleita varsinaiseen paremmuusjärjestykseen, vaan lähinnä tutkia näitä hyvinkin erilaisia kaapeleita ja kuunnella, onko niiden välillä mitään eroja, ja jos on, niin millaisia.

---

Sitten kuuntelemaan
Tarkoituksenamme ei ollut asettaa kaapeleita varsinaiseen paremmuusjärjestykseen, vaan lähinnä tutkia näitä hyvinkin erilaisia kaapeleita ja kuunnella, onko niiden välillä mitään eroja, ja jos on, niin millaisia.

Tutustuimme kaapeleiden ominaisuuksiin ja mittasimme niiden resistanssin. Tärkeimpänä kokeena oli kuitenkin kuuntelu. Kaapeleita kuunneltiin kahdella eri tyyppisellä laitteistolla. Toinen oli tyypillinen perussetti, tosin hieman kalliimmalla kotiteatterivahvistimella (Denon AVR-X3500H) ja melko tavallisilla mutta toistoltaan erottelevilla Fyne Audio F500 -kaiuttimilla.

Kaapelit kuunneltiin sokkona. Toinen kuuntelija oli jutun kirjoittaja, AVPlus-lehden päätoimittaja Teppo Hirvikunnas, jolla on pitkä kokemus kuuntelutesteistä. Kuuntelukappaleena oli New Orderin Blue Monday.

Toinen kuuntelija oli pitkän linjan hifiharrastaja, hifikauppias ja muusikko Mitro Koskiluoma. Mitro on ollut hifikauppiaana (Soundfactor) Tampereella mutta muuttanut nyt Helsinkiin ja avannut uuden Audiomania-liikkeen. Laitteistona oli nyt oikea highend-setti: Penadio Sonata Signature -kaiuttimet (24 500 €), Trafomatic Audio EOS -integroitu vahvistin (8 499 €), Innuos Zen Mini LPSU -verkkosoitin (1 498 €), Atoll DAC300 -da-muunnin (2 500 €) ja referenssikaiutinkaapeleina Laboratorium Yter (1 965 €). Kuuntelukappaleena Mitrolla oli Marcus Millerin Tutu Revisited -livetaltioinnin viides kappale, Jean Pierre.

Ja kyllä eroja kuultiin

Kuunteluissa kävi heti selväksi, että musiikki todellakin vaikuttaa kuulostavan erilaiselta eri kaapeleilla. Tämä ei ollut kummallekaan kuuntelijalle sinänsä mikään yllätys, sillä heillä on tästä jo aikaisempaa kokemusta. Erot kaapeleiden välillä kuulostivat olevan jopa epäilyttävän selviä. Ne kuuluivat tietyssä perussävyssä ja myös toiston resoluutiossa (tarkkuudessa). Ja ennen kaikkea kuunteluilossa, jota on kyllä hieman vaikea pukea sanoiksi. Joidenkin kaapeleiden kohdalla jaksoi vain kuunnella pidempään ja kuuntelua olisi jopa halunnut jatkaa vaikka kuinka pitkään. Myös jalka alkoi heilua musiikin tahdissa. Toiset kaapelit taas saivat äänen kuulostamaan saman tien jotenkin rasittavalta, ohuelta ja/tai äänikuvaltaan latteammalta. Mistään dramaattisista eroista ei voida tietenkään puhua, vaikka kuunteluarvioista sellaisen käsityksen voi saadakin. Arvioissa on totta kai hieman dramatisointia erojen korostamiseksi.

Myös toinen kokenut kuuntelijamme, Mitro Koskiluoma, huomasi kaapeleissa vastaavia eroja. Hänkin yllättyi erojen suuruudesta. Koskiluomalla ei valtavasta kuuntelukokemuksesta huolimatta ollut kuitenkaan kokemusta sokkokuuntelusta, mikä on vapaata kuuntelua huomattavasti haastavampi tilanne. Koskiluoma piti kokemusta erittäin mielenkiintoisena ja opettavaisena.

Voidaan tietenkin väittää, että jotkut eivät vain kuule eroja. Sinänsä kuuntelemista pitää harjoitella ja ennen kaikkea kyetä ilmaisemaan mitä kuulee. Tämä toisaalta altistaa kuulemaan eroja silloinkin,kun niitä ei ole, ja korostamaan pieniäkin eroja.

---

Kaikki eivät kuule?
Kuuntelua suoritettaessa mukana avustamassa oli myös eräs lehtemme vakio-kuuntelijoista. Hän ei kuullut kaapeleiden välillä merkittäviä eroja, tai kuuli jotain, muttei osannut selittää mitä, ja koki kuuntelun tavallaan tarpeettomaksi. Hyvin tyypillinen tilanne, kun on tavallaan pakko kuulla eroja ja vieläpä kuvailla niitä. Voidaan tietenkin väittää, että jotkut eivät vain kuule eroja. Sinänsä kuuntelemista pitää harjoitella ja ennen kaikkea kyetä ilmaisemaan mitä kuulee. Tämä toisaalta altistaa kuulemaan eroja silloinkin,kun niitä ei ole, ja korostamaan pieniäkin eroja. Varmaan tästä syystä hifiharrastajat ovat perusinsinööriä herkempiä kuulemaan eroja muun muassa kaapeleissa.

Tässä on myös hyvä ymmärtää se, että emme tietenkään varsinaisesti kuunnelleet itse kaapeleita vaan tietenkin koko laitteistoa ja ennen kaikkea kaiuttimia. Omassa setissämme olleet Fynen kaiuttimet ovat perussoundiltaan aika kuivat ja analyyttiset, ja niiden soundibalanssi on enemmänkin kireä kuin pehmeä. Myös Denonin av-vahvistin on tyypillinen hajuton ja mauton perusvahvistin. Tämä luo tietenkin perustan sille, mitä ollaan kuuntelemassa. Kaapelit sitten mahdollisesti muuttavat ääntä tai ovat muuttamatta. Kaapeleilla on vaikea kuvata olevan itsessään mitään omaa soundia, ehkä korkeintaan siis eräänlainen luonne, joka ilmenee sen mukaan, millaisesta kokonaisuudesta on kyse. Tämän takia myös kuunteluarviot erilaisilla laitteistokokoonpanoilla voivat olla hyvinkin erilaisia.

Totta vai ei?

Kuinka todellisia nämä erot ovat? Onko kysymys vain aivojen luomasta semitodellisesta aistimuksesta, koska usko tai uskomattomuus eroihin on olemassa, siis suuntaan tai toiseen? Pystyykö erot kuulemaan sokkona ja samanlaisina, jos testi toistetaan uudelleen?

Tai voisivatko erot johtua ihan todellisista tekijöistä, ja mitä ne voisivat olla? Koko toistoketjun monimutkaisuus aina äänisignaalin monimuotoisuudesta laitteiston sähköiseen toimintaan ja kuuloaistimukseen saakka tekee aiheesta erittäin haastavan. Aiheesta on itse asiassa sangen vähän tutkimusta.

Jos aihe kiinnostaa enemmän, kannattaa tutustua esimerkiksi Keijo Tanskasen mielenkiintoiseen artikkeliin ”Kaiutinkaapeleiden vaikutukset äänentoistojärjestelmässä” sekä Tonestack-sivuston artikkeliin “Speaker Cables Facts and Myths”.

Mutta lopulta jokainen päättäköön itse, kuuleeko kaiutinkaapeleiden välillä eroja tai uskooko koko asiaan. Kannattaa siis ehdottomasti kokeilla itse. Me ainakin vakuutuimme. Hyvin varustetut ja palvelevat hifiliikkeet antavat mielellään kokeiltavaksi erilaisia kaapeleita.

Kuunteluarvioista vielä
Haluamme vielä huomauttaa, että vaikka kuunteluarviot voivat vaikuttaa erittäin negatiivisilta, niin tämä ei tarkoita, että yksittäinen kaapeli muuttaisi äänen kuvaillun kaltaiseksi. Kyse on äänentoistossa subjektiivisesti havaitun muutoksen kuvailusta eri kaapeleiden välillä. Vaikka emme kaapeleita paremmuusjärjestykseen laittaneetkaan, niin sellainen arvioista kuitenkin sanallisesti muodostuu. Nämä arviot pätevät pääsääntöisesti vain tässä käytetyissä laitteistoissa ja ovat kuuntelijan subjektiivinen mielipide.