Musical Fidelity A1 oli yksi eksoottisimmista transistorivahvistimista 1980-luvulla. Eikä se maksanut edes paljon.
Teksti: Kari Nevalainen
Kuvat: springair.de
Kun muutin aikoinaan työn perässä Sveitsiin, Geneveen, koira jäi Suomeen, mutta äänentoistolaitteet seurasivat mukana. Näin siitä huolimatta, että harrastus oli ollut jo hyvän tovin tauolla. Kun kaupungissa sattui olemaan muutama hifikauppa, jonka tasoista en ollut Suomessa nähnyt, ja kun palkkakaan ei ollut kehnoimmasta päästä, päädyin asteittain elvyttämään harrastuksen, ensi alkuun hankkimalla NADin 1-bittisen cd-soittimen!
Aloin etsiä uutta vahvistinta vastahankituille Gradient 1.3 -kaiuttimilleni (korvasivat B&W:n DM220:t), hyvin palvelleen Harman-Kardonin tilalle, Portierin hifi-auditoriumista kaverit ehdottivat ensimmäisenä amerikkalaisen B&K:n virranantokykyistä lähtötason vahvistinta. Toinen vaihtoehto oli ilmeisesti vaihdossa kauppaan jäänyt Musical Fidelity A1, josta kiinnostuin enemmän. Niinpä päätin ottaa A1:n kotikokeiluun. Kytkin vahvistimen Kimberin kaapeleilla 1.3:siin ja aloin käydä levypinoja läpi, yksi kerrallaan.
Outo lintu
Musical Fidelity lanseerasi A1:n Orwellin vuonna 1984. A1 oli harvinainen yhdistelmä alennettua hintaa ja teknistä eksotiikkaa. Mikä teki siitä niin erikoisen? No, ainakin se, että kaikki tiesivät, että mies sähköisen suunnittelun takana oli itse Tim de Paravicini, Luxmaniakin konsultoinut suunnittelijaguru, joka muistetaan parhaiten omista EAR Yoshino -vahvistimistaan. Yhtään ei haitannut, että A1 onnistui olemaan yhtä kiistanalainen kuin luojansakin. De Paravicini muistelee esitelleensä A1-vahvistimen pääpiirteet Musical Fidelityn perustajalle, Antony Michaelsonille, joka oli näyttänyt hankkeelle vihreää valoa. Rohkea veto, kun muistaa, että Musical Fidelityllä ei tuossa vaiheessa ollut kuin yksi valmis tuote, The Preamp -esivahvistin.
Toinen A1:n mainetta pönkittänyt ja salamyhkäisyyttä sen ympärillä lisännyt seikka oli, että transistoreilla toteutetun vahvistimen väitettiin toimivan a-luokassa. Siitä on sitten kiistelty jälkeenpäin, mutta varmaa on, että vohvelirautaa muistuttava yläkansi, joka toimi jäähdytyselementtinä, lämpeni tulikuumaksi, minkä omatkin näpit saivat tuntea pari kertaa. Tämä taas puhui sen puolesta, että A1 oli biasoitu kohti a-luokkaa enemmän kuin keskiverto ab-luokan vahvistin.
Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, kentällä kiiri huhu, että vahvistimella oli aivan tietty soundinsa. Osa vertasi ääntä putkivahvistimien tuottamaan ääneen ja oli innoissaan, osalle ääni oli turhan euforisesti värittynyt. Ketään se ei jättänyt kylmäksi.
Eri versioita
Sen seitsemän vuotta, kun A1 ehti olla tuotannossa, Musical Fidelity teki siihen vaatimattomia komponentti-, piirilevy- ynnä muita muutoksia. Vanhemmissa versioissa (MkI) ei ollut esimerkiksi tuuletusreikiä sivupaneeleissa, ja kansi oli kaksiosainen. Minulla kokeilussa käynyt A1 oli vuonna 1990 julkaistu MkII-versio, jonka MF päivitti saman tien Mark 3:ksi. Tehot kasvoivat 20:stä 25 wattiin kanavaa kohti, virtalähde sai ylimääräiset suotokondensaattorit ja sen sellaista, mutta olennaisilta osiltaan kyse oli yhdestä ja samasta A1-vahvistimesta, joka joissakin Euroopan maissa kulki merkinnällä A1-X.
Sen sijaan A1:n Final Edition -versio ulkoisella virtalähteellä vuodelta 1991 (200 kappaleen erä) oli jo eri vahvistin kuin alkuperäinen A1. Tehot nousivat 40 wattiin kanavaa kohti, mikä johtui siitä, että alkuperäisen A1:n lähtöasteen bipolaaritopologia oli korvattu op-amp/mosfet-pohjaisella ratkaisulla. On sanottu, että A1 Final Edition oli Musical Fidelity B200 -vahvistin A1:n vaatteissa.
Puristinen
Itseäni kiehtoi A1:ssä muun muassa se, että etulevy oli niin riisuttu ja sellaisena mahdollisimman kaukana japanilais-amerikkalaisesta painikeviidakkotyylistä (verrattuna vaikkapa omaan Harman-Kardoniin). Minimalistisessa vahvistimessa oli virtakytkimen lisäksi vain tulovalitsin ja äänenvoimakkuuden säädin, ja tuohon aikaan vielä relevantti nauhamonitorikytkin. Mutta ei sävynsäätimiä, ei kanavatasapainon säädintä, ei kuulokelähtöä, eikä varsinkaan kaukosäädintä. Cool! Minusta A1 oli yksi tyylikkäimmistä pikku vahvistimista tuohon aikaan, eikä ihme, sillä taustalla oli myös Alan Fletcherin, Colin Forbesin ja Kenneth Grangen perustama Pentagram-suunnittelutoimisto.
Sisällä linjaesivahvistinpuoli on toteutettu Texas Instrumentsin integroidulla piirillä (TL084), kaksi per kanava. Ensimmäinen asettaa tuloimpedanssin (47 kilo-ohmia), mutta ei vahvista signaalia. Toinen sisältää ALPS Blue -potentiometrin takaisinkytkentäsilmukassa ja buustaa signaalia 20,5 desibeliä. Kaikki neljä operaatiovahvistinta saavat virtansa oikean kanavan päätevahvistimen ±12 voltin kiskoilta, mikä selittää sen, miksi oikea kanava katoaa ensin, kun virta katkaistaan.
Takalevyn rca-tuloista yksi on varattu mm- ja mc-äänirasioille. Valitsin on tulon vieressä. Mc-puoli on toteutettu transistorilla, joka antaa tarvittavan lisävahvistuksen ja samalla pienentää kuormaimpedanssia. Transistorin perässä tuleva TL084 toimii jännitelähteenä samalla kun huolehtii riaa-taajuuskorjauksesta.
Jatkuva tehonkulutus
Pääteaste on symmetrinen ja rakennettu kahden identtisen, yhteisemitteritilaan kytketyn 2N3055/MJ2955-päätelaiteparin ympärille. Verkkovirta syötetään 100–160 volttiampeerin (versiosta riippuen) toroidimuuntajalle sulakkeen, lämpösuojan ja virtakytkimen kautta. Tasasuuntaus tapahtuu diodeilla, ja molemmille kanaville on kaksi 10 000 mikrofaradin säiliökondensaattorit.
Miten siis on, toimiko A1 a-luokassa, kuten etulevy antaa ymmärtää, vai onko se vain voimakkaasti biasoitu a-luokkaan mutta toimii loppupeleissä kuten mikä tahansa ab-luokan vahvistin? Jos A1 käyttäytyisi kuten normaali ab-luokan kone, mitatulla 700–800 milliampeerin lepovirralla saataisiin noin kahdeksan wattia a-luokassa kahdeksaan ohmiin. Sitä suuremmilla tehoilla, tai pienemmillä kuormaimpedanssilla, vahvistin siirtyisi sitten ab-luokkaan.
Tim de Paravicini ei tätä laskelmaa hyväksynyt. Hän lähti siitä, että hänen kytkennässään piirin kaksi puoliskoa ovat additiivisia, joten käytettävissä oleva kokonaisvirta on 1 600 milliampeeria ja huippu on noin 2,3 ampeeria. Mikä tärkeintä, biasointi on asetettu niin, että lähtö voi toimia vain, kun vahvistin ottaa jatkuvasti seinästä 80 wattia riippumatta siitä, onko se tyhjäkäynnillä vai ajetaanko sitä täydellä teholla. Jos A1 olisi tavanomainen ab-luokan vahvistin, virrankulutuksen pitäisi kasvaa suuremmilla lähtötehoilla. Ei siis olisi väärin väittää, että A1 toimii a-luokassa myös välillä 8–16 wattia. Oli miten oli, kahdeksan wattia a-luokassa on sekin jo erinomainen tulos useimpiin ab-luokan transistorivahvistimiin verrattuna.
Vikaa, vikaa, vikaa
Sen kuukauden aikana, kun A1 vietti luonani kokeiltavana, hävyttömän kuumaa kansilevyä lukuun ottamatta vahvistimessa ei ilmennyt minkäänlaisia teknisiä ongelmia. A1:llä oli kuitenkin yliviritetyn, vikaherkän vahvistimen maine, mikä käyttölämpötilat huomioon ottaen ei yllätä ketään. Ahtaassa kotelossa korkeat lämpötilat panevat komponentit kovalle koetukselle.
A1:n tyyppiviaksi mainitaan myös, että äänenvoimakkuudensäädin ja tulokytkimet muuttuvat aikaa myöten äänekkäiksi. Potikan ja kytkimien vaihtaminen ei auta, sillä kyse on – osittain tietoisesta – suunnitteluongelmasta, ja johtuu siitä että tulon operaatiovahvistimet lähettävät tasavirtaa (dc) kytkimien läpi. Lisäksi linjatuloista puuttuu ultraäänisuodin, mikä voi aiheuttaa yhteensopivuusongelmia digitaalisten äänilähteiden kanssa. Lähdöstä puuttuu kaiuttimia suojaava dc-suojapiiri.
Äänen magiikkaa
Koska tehoja on 20–25 wattia ja vahvistin käy valmiiksi kuumana, on selvää että A1 vaatii seurakseen helpot, vähintään 90 desibeliä herkät kaiuttimet. Gradient 1.3:t antoivat watilla 85 desibeliä, ja vaikka A1 ei aivan vinkunut ja voihkinut niiden kanssa, niin kaikesta päätellen koville se kuitenkin otti. Nykyään herkkiä kaiuttimia on paremmin saatavilla kuin 1980-luvulla.
Lähtökohtaisesti kuitenkin pidin paljon A1/1.3-kombon tuottamasta äänimaailmasta. Sointi ei ollut kirkas, eikä se ollut tylsän pehmeä. Miellyttävä ja häiritsemätön se oli. Kenties äänen reuna-alueet olivat himpun tummempia ja pyöreämpiä kuin keskialue, vähän samaan tapaan kuin vinjetoidussa kuvassa, mutta ei siinä määrin, että asia olisi tuntunut virheeltä. Täytyy muistaa, että Gradient 1.3 on luonteeltaan tummasoundinen kaiutin. A1:n ääni toi mieleen tuohon aikaan paluuta tekevät putkivahvistimet, mikä sopi vähän liiankin hyvin siihen, mitä Tim de Pavaricini itse kertoi tavoitelleensa A1:llä: toistaa transistoreilla samat ominaisuudet ja ääni kuin putkivahvistimilla.
En muista tarkkaan, miten A1 selvisi dynamiikan toistossa (1.3 ei ole maailman räjähtävin lähtijä), bassotoistossa (1.3:n lattiaan ampuva basso on joka tapauksessa omanlaisensa) tai äänikuvan rakentamisessa (1.3:n ääni on valmiiksi poikkeuksellisen ilmava ja irtonainen). Uskon että selvisi kunnialla. Se oli kuitenkin toissijaista sen ihmeellisen, emotionaalisesti vetoavan äänensävyn rinnalla, jonka vahvistin tuntui lisäävän kaikkeen, minkä lävitseen päästi. Tässä suhteessa A1 toi mieleeni ranskalaisen putkivahvistinvalmistaja Jadis'n, ja varsinkin sen esivahvistimet, jotka viivasuorasta taajuusvasteesta huolimatta tunnisti äänessä aina läsnä olevasta, hienostuneesta ja samettisesta sävystä.
Kunpa jostain
Jos Musical Fidelity A1:tä pitäisi verrata aikalaisiinsa, se oli teknisesti omaperäisesti suunniteltu, siinä oli järeä virtalähde ja komponentit olivat kohtuullisen laadukkaat. Jonkinlaiseksi Akilleen kantapääksi muodostui vahvistimen luotettavuus, mikä seurasi suoraan siitä, että se oli suunniteltu sillä ajatuksella, että mikä olisi juuri ja juuri vielä hallittavissa ottaen huomioon koon (pieni), tehot (20 wattia) ja käyttölämpötilan (65 astetta). Näistä aineksista de Paravicini ja Musical Fidelity onnistuivat kuitenkin kokoamaan mielenkiintoisesti soivan, epätyypillisen transistorivahvistimen, jolle ei ollut suoraa vertailukohtaa.
Hyväkuntoisia Musical Fidelity A1 -vahvistimia harvemmin enää näkee käytettyjen markkinoilla. Jos, niin hintapyynnöt vaihtelevat 300:sta 1 000 euroon. Vannoutuneilla A1-faneilla on tyypillisesti useita yksilöitä. Harmittaa vieläkin, etten aikoinaan pitänyt A1:tä itselläni. Se oli kyllä lähellä, mutta lopulta, osin A1:n innoittamana, päädyin ensimmäiseen putkivahvistimeeni: 60-wattiseen VTL Anniversary Triode 60:een. Niin ikään Portier HiFistä.
A1 ja kuolinkouristukset
Musical Fidelityn viimeinen yritys ratsastaa A1:n maineella tapahtui vuonna 2008, kun se toi markkinoille, yhdessä sarjaan sopivan cd-soittimen ja esivahvistimen kanssa, “uuden” A1:n. Tällä 30-wattisella usb-dac-vahvistimella ei ollut senkään vertaa tekemistä alkuperäisen A1:n kanssa kuin A1 Final Editionilla yli 15 vuotta aiemmin. Ainoa yhtäläisyys oli tyylillinen. Tämä A1:n maineen kapitalisointiyritys oli Musical Fifelityltä nolo floppi. Kaikki kolme vedettiin pois tuotannosta heti miten.
Kommentit