Siinä missä iso osa kaiutinvalmistajista on päättänyt panostaa malleissaan muotoilun virtaviivaisuuteen ja kompaktiuteen, löytyy kentältä myös tekijöitä, joille paino on voimaa. Arendal on oivallinen esimerkki siitä, että mikäli raskaalle toteutukselle on perusteensa, se myös viedään ylpeästi päätyyn asti.
Teksti: Heikki Kivelä
Kuvat: Valmistaja
Artikkeli julkaistu AVPlus-lehdessä 2/2019
Tutustuimme norjalaisen Arendalin 1723 S THX -kotiteatterikaiutinsarjaan viime syksynä numerossamme 6/18. Jo sen parissa vietetty testiperiodi siirtelyineen kaikkineen kuittasi monen viikon työpaikkaliikunnat, sillä kuudesta kaiuttimesta koostunut paketti painoi kunnioitettavat 180 kilogrammaa.
Ja kun logistiikkafirma hiljattain ilmoitti 1723-sarjan lattiakaiuttimien olevan tulossa, olikin syytä palauttaa mieleen oikeaoppisen nostotekniikan perusteet. Yksi kaiutinlaatikko kun painoi pehmusteineen yli 60 kiloa.
Iso kaiutin on tietysti aina jännittävä tuttavuus. Toimituksemme testaa ja kuuntelee vuosittain kymmeniä kaiuttimia erilaisin toimintaperiaattein ja toteutuksin, ja usein ne ovat syystä tai toisesta kooltaan hillitympiä. Lisäksi monesti pienikin jalustakaiutin voi kuulostaa todella hyvältä, jolloin sitä kehutaan sinänsä aiheellisella mutta jo hiukan kliseeksi muodostuneella fraasilla ”kokoaan isompi ääni”.
Tämä taas herättää mielenkiintoisen pohdintaketjun. Mikä oikeastaan on optimaalinen kaiuttimen koko suhteutettuna sen ääneen? Tai milloin kaiutin kuulostaa kokoonsa nähden liian pieneltä tai liian isolta – jos sellainen on edes mahdollista? Entäpä onko kaiuttimen koolla varsinaisesti mitään merkitystä tietyn pisteen jälkeen? Ja mikä se piste voisi olla?
Tietysti tähän kaikkeen vaikuttaa ennen muuta käytössä olevan kuuntelutilan ominaisuudet, mutta myöskään kaiuttimien suuntausta, oheislaitteiston kokoonpanoa tai kuunneltavaa musiikkiakaan ei sovi unohtaa. Ideaalitilanteessa kaiutin, oli se sitten iso tai pieni, antaa kuuntelijalle mahdollisimman paljon liikkumavaraa näiden tekijöiden puristuksessa. Hyvä kaiutin kuulostaa tilassa kuin tilassa tasapainoiselta, toistipa se sitten klassista musiikkia tai vaikkapa leffaääntä.
Nämä ajatukset olivat päällimmäisenä mielessä, kun 1723-tornit oli saatu ulos laatikoistaan ja kammettu suurin piirtein hyväksi havaituille sijoituspaikoille. Vaikka kyseessä eivät olleet edes suurimmat näkemämme kaiuttimet, mustissa torneissa oli silti tiettyä poikkeuksellista, kunnioitusta herättävää raamikkuutta.