Elokuva-arvio: The Rider

The Rider on ravisteleva kuvaus ihmisistä, joille rodeo on elämäntapa ja -tarkoitus.

Elokuva välittää aavistuksen siitä, mitä rodeo on parhaimmillaan: se tarjoaa onnistumisten ja taloudellisten voittojen lisäksi välittävän yhteisön ja merkityksellisyyden tunteen. Samalla se on raadollinen laji sekä eläimille että ihmisille. Hevosten paniikki näkyy niiden muljahtelevissa silmämunissa ja epätoivoisina yrityksinä syöksyä metalliaitojen yli, kunnes ne päästetään ratsastaja selässä kentälle, jossa ne pukittelevat kuin henkensä edestä.

Ratsastajalle laji on vaarallinen. Nuoret miehet nauttivat haasteista ja adrenaliinista, kunnes yksi kohtalokas putoaminen osuu kohdalle, ja he pahimmassa tapauksessa menettävät henkensä tai ovat invalidisoituneita loppuiäkseen.

Brady Blackburn (Brady Jandreau) herää sairaalasta metallilevy kallossaan pudottuaan hevosen selästä ja tämän potkaistua häntä pahasti päähän. Brady ei suostu jäämään sairaalaan, vaan lähtee kotiin ja vääntää itse veitsellä metalliniitit irti haavastaan. Lääkäreiden mukaan hänen rodeouransa on ohi, eikä asiaa hevosen selkään enää ole. Sitä ei ole helppo hyväksyä, sillä ratsastamisesta luopuminen tarkoittaisi koko hänen aiemmasta elämästään ja identiteetistään irrottautumista – Brady on cowboy, ja cowboyt on tehty ratsastamaan samalla tavalla kuin hevoset laukkaamaan preerialla.

Chloé Zhaon ylistetty ohjaus The Rider kuvaa läheltä cowboy-elämää etelädakotalaisessa reservaatissa. Erityisen huikean vaikutuksen tekee se, että kaikki sen näyttelijät ovat amatöörejä ja esittävät ikään kuin puolittain fiktiivisiä versioita itsestään. Pääosassa nähtävä Brady Jandreau on eleettömällä, hienolla tavalla vaikuttava kovasti itseään muistuttavana Brady Blackburninä. Hänen tosielämästä tutut perhe- ja ystävyyssuhteensa kuvataan lämmöllä, ja ne koskettavat oli kyse niin ikään rodeota harrastavien ystävien tsemppauksista ja kehotuksista hypätä takaisin satulaan, isän (Tim Jandreau) liiallisesta juomisesta tai Bradyä pahemmin loukkaantuneen ystävän Lanen (Lane Scott) kuntouttamisesta.

Elokuvan kerronta on viipyilevää ja vähäeleistä mutta samalla kaunista ja aistivoimaista. Preeriamaisemien ja niille tyypillisen valon sekä hevosten kuvaaminen on vangitsevaa, ja äänityö tuo siihen vielä oman kiistattoman lisänsä. Elokuvaa katsoessaan suuren eläimen hengityksen ja tuulen voi miltei tuntea omalla ihollaan. Samaan tapaan katsoja jakaa ne hienot hetket, kun luottamus syntyy ihmisen ja eläimen välillä – sekä sen kivun, mikä kaikesta tuosta luopumiseen liittyy. The Rideria on suitsutettu yhdeksi vuoden parhaista elokuvista – ja syystä.

Katso elokuvan traileri tästä: