Elokuva-arvio: Lucky

John Carroll Lynchin ohjaama Lucky on valloittavan lämmin komedia sekä yllättävän tarkkanäköinen kuvaus ystävyydestä ja elämän rajallisuudesta.

Lucky (Harry Dean Stanton) on iäkäs, rutiineistaan nauttiva ja yksin elävä – mutta ei yksinäinen – mies. Amerikkalaisessa pikkukylässä kaikki tuntevat toisensa ja Lucky voi luottaa toisten apuun oli kyseessä sitten hankala sana ristikossa tai se, ettei häntä ole näkynyt ihmisten ilmoilla hetkeen.

Aamusavuke ja -jooga, maitolasillinen, kävely kuppilaan ja kahvi, kaupassa käynti, tv-visailu ja bloody mary baarissa… Lucky on toistanut omia rutiinejaan jo pitkään, ehkä niin pitkään, ettei hän ole oikeastaan huomannut ajan kulumista. Ei ennen kuin hän yhtäkkiä kaatuu kotonaan. Ikääntyminen ja vääjäämättä edessä häämöttävä kuolema alkavat valvottaa häntä öisin ja päivien tuttu rytmi on hukassa.

Harry Dean Stanton lataa Luckyn olemukseen äreyttä ja uhmakkuutta sekä toisaalta avuttomuutta ja pelokkuutta. Hän on elokuvan nimiroolissa sanalla sanoen upea. Niin upea, että näyttelijää ja roolia on vaikea erottaa toisistaan. Itse asiassa ohjaaja Lynch onkin räätälöinyt yhdessä käsikirjoittajiensa Logan Sparksin ja Drago Sumonjan kanssa Luckyn roolin juuri Stantonille, joka kuoli hiukan ennen elokuvan päätymistä levitykseen Yhdysvalloissa.

Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat vahvoja muutenkin ja yksi elokuvan hienoimpia kohtauksia on Luckyn ystävänä Howardina nähtävän David Lynchin puhe kilpikonnastaan Rooseveltista.

Vaikka elokuvassa tapahtuu lopulta aika vähän, välittyvät ajatukset ja tunteet noiden tapahtumien taustalla harvinaisen tarkasti.

Katso elokuvan traileri tästä: