Hifin Historiaa: Musical Fidelity A1 – Kuuma klassikko

Musical Fidelity A1 oli yksi eksoottisimmista transistorivahvistimista 1980-luvulla. Eikä se maksanut edes paljon.

Teksti: Kari Nevalainen
Kuvat: springair.de

Kun muutin aikoinaan työn perässä Sveitsiin, Geneveen, koira jäi Suomeen, mutta äänentoistolaitteet seurasivat mukana. Näin siitä huolimatta, että harrastus oli ollut jo hyvän tovin tauolla. Kun kaupungissa sattui olemaan muutama hifikauppa, jonka tasoista en ollut Suomessa nähnyt, ja kun palkkakaan ei ollut kehnoimmasta päästä, päädyin asteittain elvyttämään harrastuksen, ensi alkuun hankkimalla NADin 1-bittisen cd-soittimen!

Aloin etsiä uutta vahvistinta vastahankituille Gradient 1.3 -kaiuttimilleni (korvasivat B&W:n DM220:t), hyvin palvelleen Harman-Kardonin tilalle, Portierin hifi-auditoriumista kaverit ehdottivat ensimmäisenä amerikkalaisen B&K:n virranantokykyistä lähtötason vahvistinta. Toinen vaihtoehto oli ilmeisesti vaihdossa kauppaan jäänyt Musical Fidelity A1, josta kiinnostuin enemmän. Niinpä päätin ottaa A1:n kotikokeiluun. Kytkin vahvistimen Kimberin kaapeleilla 1.3:siin ja aloin käydä levypinoja läpi, yksi kerrallaan.

Outo lintu

Musical Fidelity lanseerasi A1:n Orwellin vuonna 1984. A1 oli harvinainen yhdistelmä alennettua hintaa ja teknistä eksotiikkaa. Mikä teki siitä niin  erikoisen? No, ainakin se, että kaikki tiesivät, että mies sähköisen suunnittelun takana oli itse Tim de Paravicini, Luxmaniakin konsultoinut suunnittelijaguru, joka muistetaan parhaiten omista EAR Yoshino -vahvistimistaan. Yhtään ei haitannut, että A1 onnistui olemaan yhtä kiistanalainen kuin luojansakin. De Paravicini muistelee esitelleensä A1-vahvistimen pääpiirteet Musical Fidelityn perustajalle, Antony Michaelsonille, joka oli näyttänyt hankkeelle vihreää valoa. Rohkea veto, kun muistaa, että Musical Fidelityllä ei tuossa vaiheessa ollut kuin yksi valmis tuote, The Preamp -esivahvistin.

Toinen A1:n mainetta pönkittänyt ja salamyhkäisyyttä sen ympärillä lisännyt seikka oli, että transistoreilla toteutetun vahvistimen väitettiin toimivan a-luokassa. Siitä on sitten kiistelty jälkeenpäin, mutta varmaa on, että vohvelirautaa muistuttava yläkansi, joka toimi jäähdytyselementtinä, lämpeni tulikuumaksi, minkä omatkin näpit saivat tuntea pari kertaa. Tämä taas puhui sen puolesta, että A1 oli biasoitu kohti a-luokkaa enemmän kuin keskiverto ab-luokan vahvistin.

Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, kentällä kiiri huhu, että vahvistimella oli aivan tietty soundinsa. Osa vertasi ääntä putkivahvistimien tuottamaan ääneen ja oli innoissaan, osalle ääni oli turhan euforisesti värittynyt. Ketään se ei jättänyt kylmäksi.

Eri versioita

Sen seitsemän vuotta, kun A1 ehti olla tuotannossa, Musical Fidelity teki siihen vaatimattomia komponentti-, piirilevy- ynnä muita muutoksia. Vanhemmissa versioissa (MkI) ei ollut esimerkiksi tuuletusreikiä sivupaneeleissa, ja kansi oli kaksiosainen. Minulla kokeilussa käynyt A1 oli vuonna 1990 julkaistu MkII-versio, jonka MF päivitti saman tien Mark 3:ksi. Tehot kasvoivat 20:stä 25 wattiin kanavaa kohti, virtalähde sai ylimääräiset suotokondensaattorit ja sen sellaista, mutta olennaisilta osiltaan kyse oli yhdestä ja samasta A1-vahvistimesta, joka joissakin Euroopan maissa kulki merkinnällä A1-X.

Sen sijaan A1:n Final Edition -versio ulkoisella virtalähteellä vuodelta 1991 (200 kappaleen erä) oli jo eri vahvistin kuin alkuperäinen A1. Tehot nousivat 40 wattiin kanavaa kohti, mikä johtui siitä, että alkuperäisen A1:n lähtöasteen bipolaaritopologia oli korvattu op-amp/mosfet-pohjaisella ratkaisulla. On sanottu, että A1 Final Edition oli Musical Fidelity B200 -vahvistin A1:n vaatteissa.

Puristinen

Itseäni kiehtoi A1:ssä muun muassa se, että etulevy oli niin riisuttu ja sellaisena mahdollisimman kaukana japanilais-amerikkalaisesta painikeviidakkotyylistä (verrattuna vaikkapa omaan Harman-Kardoniin). Minimalistisessa vahvistimessa oli virtakytkimen lisäksi vain tulovalitsin ja äänenvoimakkuuden säädin, ja tuohon aikaan vielä relevantti nauhamonitorikytkin. Mutta ei sävynsäätimiä, ei kanavatasapainon säädintä, ei kuulokelähtöä, eikä varsinkaan kaukosäädintä. Cool! Minusta A1 oli yksi tyylikkäimmistä pikku vahvistimista tuohon aikaan, eikä ihme, sillä taustalla oli myös Alan Fletcherin, Colin Forbesin ja Kenneth Grangen perustama Pentagram-suunnittelutoimisto.