Vaikka kaikki musiikin nykyisten digiformaattien vaihtoehdot muodostavat yhteenlaskettunakin vain pieniä murusia globaalin äänilevyteollisuuden isosta kakusta, analoginen ääni ei vaan lakkaa kiinnostamasta. Vinyylin uusi nousu on jo selvä juttu, mutta perässä seuraa nyt myös c-kasetti!

Nykyinen vinyylibuumi ei ole enää uutinen eikä mikään. Jo kertaalleen kuolleeksi ja kuopatuksi julistetut 12-tuumaiset ovat viime vuosina kasvattaneet hitaasti mutta varmasti markkinaosuuksiaan fyysisten tallenneformaattien myyntitilastoissa, ja kauppoihin putkahtelee alituiseen sekä edullisemman että kalliimman pään vinyylisoittimia oheislaitteineen.

Vinyylilevyt ovat kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa saaneet rinnalleen kompaktin liittolaisen toisesta analogisesta formaatista tiukasti digitalisoituneessa nykyajassa: yhtä lailla hylätyksi koettu c-kasetti kiehtoo musiikin ystäviä enenevässä määrin.

Kuten vinyylinkin kohdalla, c-kasetista puhuttaessa kyse ei ole tosiaankaan järin uudesta ääniteformaatista. Alkujaan vuonna 1963 kansainvälisesti esitellyn c-kasetin parhaiten pintansa pitäviä puolia ovat aina olleet formaatin yksinkertaisuus ja näppäryys. Se on toiminut lukemattomille ihmisille kaikista matalimman kynnyksen väylänä äänentallennuksen pariin, olipa kyse sitten vaikkapa muiden tekemän musiikin äänittämisestä kokoelmiksi tai aivan omien äänimaailmojen taltioinnista.

Vaikka c-kasettien nykysuosiota on helppo selittää nostalgiankaipuulla tai lo-fi-estetiikan vaalimisella, formaatissa on silti yleisen ääniteknologian kannalta paljonkin mielenkiintoisia elementtejä. Ne hahmottuvat, kuten yleensäkin, hiukan paremmin suuntaamalla katse menneeseen.

Pikakelaus historiaan

Ihmiskunnan historia tuntee monenlaisia yrityksiä toistaa ja tallentaa ääniä. Tällä saralla ensimmäiset keksinnöt tehtiin jo 1800-luvulla. Erään niistä, nykymuodossa tuntemamme modernin magneettiseen nauhaan perustuvan äänentallennuksen juuret paikantuvat 1920-luvun lopun Saksaan, missä itävaltalaiskeksijä Fritz Pfleumer tuli kehittäneeksi alun perin tupakkateollisuuden käyttöön suunnitellusta koristeellisesta paperisuikaleesta ensimmäisen magneettisen nauhan, jolle pystyi tallentamaan ääntä. Sekä nauha että Pfleumerin kehittämä alkeellinen toisto- ja tallennuslaite kiinnostivat saksalaista AEG-yritystä, jonka aloitteesta nauhatekniikkaan perustuva kehitystyö alkoi kunnolla loppuvuodesta 1932. Keksintöä kutsuttiin magneettiseksi fonografiksi eli magnetofoniksi. Vuonna 1935 Berliinissä esillä ollut laite sai aikalaisiltaan ymmärrettävistä syistä runsaasti positiivista huomiota.

Yhtäällä radiotekniikan, erilaisten mediamuotojen ja viestinnän kehityslinjoja ja vaateita myötäillyt, toimintaperiaatteeltaan yksinkertainen laite kykeni sujuvasti sekä tallentamaan että toistamaan ääntä paremmin kuin yksikään aikaisemmista alan keksinnöistä.

Musiikkiteollisuuden puolella nauhateknologian kehitys mahdollisti täysin uudenlaisia tuotanto- ja tekotapoja. Aiemmin esimerkiksi päällekkäisäänitykset olivat teknisesti mahdottomia toteuttaa ja kuultaville päätyneet lopputulokset poikkeuksetta yksittäisottoja ilman ylimääräisiä tuotannollisia toimenpiteitä. Nauhateknologian myötä päällekkäisäänitykset ja nopeudensäätöön perustuvat äänen manipulointimahdollisuudet tulivat pian osaksi äänilevyjen tuotantoprosesseja.

Nauhurit olivat tervetullut uutuus myös kotioloissa. Jo vajaa vuosikymmen ennen c-kasetin virallista julkaisua kuluttajia rohkaistiin laatimaan nauhureillaan eräänlaisia puhuvia perhealbumeita, joihin tallennettaisiin erilaisia katkelmia puheesta, soitosta ja laulusta kestäviksi äänimuistoiksi valokuvien tavoin.

Vaikka äänenlaatu ei tuolloin ollut nykystandardeilla mitattuna kovinkaan häävi, käyttöliittymän helppous ja touhun mutkattomuus vetosivat kuitenkin ihmisiin siinä määrin, että hiukan myöhemmin c-kasetin ilmestyessä vuonna 1963 elektroniikkayhtiö Philipsin lanseeraamana monet ottivat teknologian omakseen nopeasti.

C-kasetilla, jota myös taskukasetiksi kutsuttiin, oli ytimekkäät peruslähtökohdat. Sen piti tarjota 30-minuuttinen tallennus ja toisto mahdollisimman pienessä koossa sekä yksinkertaisessa ja tukevassa rakenteessa, sen piti olla luotettava ja suojata nauhaa mahdollisimman hyvin sekä taata matala energiankulutus toiston ja kelaamisen aikana.

Yksi olennaisimmista c-kasetin menestyksen takaajista perustui lisäksi sen oivalliseen markkinointiin ja siihen, miten hyvin formaatti kehittyi melko pian julkaisunsa jälkeen. Formaatin keskeisin markkinoija Philips panosti alusta alkaen c-kasetin mahdollisimman laajaan lisensoimiseen, eikä perinyt muilta valmistajilta maksua teknologian kehittämisestä ja käytöstä.

Äänentallennuksen ja -laadun kannalta c-kasetin kansainvälinen kehitystyö tuotti hämmästyttäviä tuloksia. Aiemmin ammattilaiskäyttöön tarkoitettujen nauhureiden häiriönestotekniikoiden ja parannusten sekä toisaalta ylipäätään helppokäyttöisempien teknologisten innovaatioiden ansiosta ihmisten käsitys musiikin kuluttamisesta muuttui ratkaisevasti. Yhtäkkiä itse valittu, usein radiosta tallennettu musiikki seurasi ihmistä helposti melkein minne tahansa. Autostereot, kannettavat radionauhurit ja myöhemmin Walkmanin tyyliset korvalappustereot sekä voimakkaaseenkin äänenpaineeseen kykenevät mankat siirsivät musiikin pois olohuoneista tai konserttisaleista minne milloinkin.

Magnetofoni toimi osaltaan äänen tallennuksen teknologioiden popularisoimisessa ja aurasi tietä 1960-luvulla ilmestyneelle c-kasetille.

C-kasetista on kiittäminen elektroniikkavalmistaja Philipsiä. Kuvassa EL3300-malli, yksi yhtiön ensimmäisistä kannettavista kasettinauhureista.

Aaltoilevaa suosiota

Kasettiformaatti yleistyi Suomessa hiukan muusta maailmasta jäljessä 1970-luvun puolella, mutta siitä muodostui pian varsin kova haastaja silloiselle valtavirtaformaatille vinyylille. Tässä asemassa mentiin globaalistikin aina 1990-luvun alkuun ja cd-levyn yleistymiseen saakka. Parhaimmillaan c-kasetteja myytiin maailmanlaajuisesti noin 900 miljoonaa kappaletta vuodessa 1980-luvun puolivälissä. Kotimaan äänilevymarkkinoista osviittaa antaa Musiikkituottajien virallinen tilastointi, jonka mukaan vuodesta 1992 (mistä lähtien tilastointi on saatavilla) kasetteja myytiin vielä vuoteen 2005 saakka noin 16 miljoonaa kappaletta, jonka jälkeen formaatti käytännössä katosi markkinoilta – samalla tavalla kuin vinyyli hävisi vuonna 1994 – vain noustakseen hiljalleen takaisin. Siinä missä vinyylien kappalemyynti teki tuoreimman, vuoden 2017 tilaston mukaan noin neljän prosentin kasvun (cd-myynnin ollessa vastaavasti reilun viidenneksen miinuksella), kasettimyyntiä dokumentissa ei ole eritelty toisin kuin vuonna 2016, jolloin niitä myytiin tilaston mukaan 51 kappaletta.

Virallinen myyntitilasto kertoo tosin vain yhden totuuden, sillä tuoreista kasettijulkaisuista vain pieni osa täyttää virallisen julkaisun kriteerit. Sen sijaan ne ovat useimmiten joko pienten levy-yhtiöiden tai artistien itsensä kustantamia pienpainoksia, jotka myydään suoraan kädestä käteen keikkapaikoilla, eri musiikkikulttuureihin erikoistuneissa kivijalkakaupoissa ja internetissä. Silti isommatkin artistit ovat löytäneet kasetin uudelleen, ja esimerkiksi Paula Vesala julkaisi Vesala-albuminsa vuonna 2016 myös kasettina. Jää nähtäväksi, kuinka laajalla rintamalla kotimaiset valtavirta-artistit seuraavat perässä.

Nauha poikki?

Vaikka kasetista – sen enempää kuin vinyylistäkään – tuskin on tulossa enää valtavirtaformaattia, sen suosio näyttää harrastajien keskuudessa vain kasvavan. Uusien kasettipainosten määrä on maltillisessa mutta jatkuvassa kasvussa, ja myös vanhoja julkaisuja on enemmän esillä käytettyjen äänitteiden markkinoilla.

Kaikesta kompaktiudestaan huolimatta kasetti ei ole kuitenkaan täysin haavoittumaton. Käytännössä se jää teoreettisen äänenlaatunsa puolesta vinyylistä ja varsinkin digiformaateista eikä siten tyydytä kriittisimpien korvien vaatimuksia. Lisäksi nauha kuluu käytössä jokaisella kuuntelukerralla enemmän tai vähemmän ja voi esimerkiksi huonokuntoisella dekillä toistettuna mennä solmuun tai katketa tyystin.

Yksittäiset rikkoontumiset ja kulumat ovat kuitenkin pientä verrattuna tulevaisuuden suurempaan uhkakuvaan. Koska monet magneettinauhaa valmistaneet tehtaat lopettivat toimintansa kasettimyyntien hiivuttua, maailmanlaajuinen nauhavalmistus ajautui lähes yksinomaan yhdysvaltalaisen The National Audio Companyn varaan. Vielä viime syksynä näytti siltä, että heidänkin varastonsa loppuu tyystin, eikä siten tämänhetkisiinkään tarpeisiin vastaavaan nauhatuotantoon kykenisi enää kukaan. Yhtiö sai kuitenkin kehitettyä oman ferri- eli rautaoksidinauhan ja sen valmistamiseen soveltuvan linjaston, ja tällä hetkellä se tuottaa noin 13 500 kilometriä nauhaa päivässä. Tilanne on siis toistaiseksi hallinnassa, mutta kuinka käy tulevaisuudessa?

Toinen merkittävä uhkakuva on myös kasettidekkien näillä näkymin vääjäämätön häviäminen markkinoilta. Siinä missä vielä 1980–90-luvuilla moni klassinen hifivalmistaja toi markkinoille toinen toistaan parempia kasettisoittimia, on laatudekkien saatavuus jäänyt nykyisellään pitkälti käytettyjen mallien varaan. Yksi harvoista poikkeuksista on Suomessakin saatavilla oleva Teacin tuore AD-850-yhdistelmäsoitin. Kilpailijoiden uutuusmalleja odotellessa käytetyn hifin kaupat tarjoavat kuitenkin jo noin sadasta eurosta ylöspäin perushyviä ja huollettuja dekkejä, jotka ovat ainakin teoriassa kirpparisoittimia varmatoimisempia valintoja.

Yksi harvoista varteenotettavista kasettisoitinuutuuksista on Teacin tuore AD-850, joka on saatavilla Suomessa noin 450 euron hintaan.

Liikkumavaraa rajoittuneisuudesta

On selvää, että kasetti kiinnostaa musiikin ystäviä jälleen enenevässä määrin. Kieltämättä formaatin perusolemus on poikkeaa kiiltävistä laserlevyistä, puhumattakaan verkossa vilistävistä datapaketeista, joiden kautta musiikkia pääsääntöisesti nykyään kulutetaan. Siinä missä digitaalisessa maailmassa jokainen musiikkitiedosto vastaa teoriassa täysin alkuperäistä verrokkiaan, kasettien kohdalla saattaa olla suuriakin eroja riippuen siitä, miten ja missä nauha on valmistettu. Käytännössä hiukan ennalta-arvaamattomasti saturoitunut nauhasaundi voi olla juuri se pikantti piristys tietyille musiikkityyleille, ja tämän ovat huomanneet monet modernit tuottajatkin.

Kenties yksi kasetti-innostuksen pohjimmaisista ideoista piileekin juuri tietyssä sattumanvaraisuudessa ja omaehtoisuudessa. Vuosikymmenten takaisten äänimuistojen tallentamisessa, kokoelmakasettien koostamisessa itselle ja kavereille sekä tänä päivänä enenevässä määrin myös oman musiikin saamisessa uskottavaan fyysiseen muotoon huomattavasti cd- tai vinyylipainosta helpommin ja edullisemmin. Eikä ripaus retrohenkeäkään liene haitaksi jatkuvasti kiihkeämmässä teknologisessa kehityskilvassa.

Vaikka internet tarjoaa valtavasti mahdollisuuksia sekä musiikin haalimiseen että sen kuunteluun (ja todellisuudessahan juuri internet kanavineen on vaikuttanut osaltaan myös kasetin uuteen tulemiseen), joskus komerosta löytyvä kokoelmakasetti voi olla paljon intensiivisempi kuuntelukokemus kuin monet suoratoistopalvelujen miljoonista soittolistoista.

Nämä lienevät niitä syitä, minkä vuoksi kasetit pyörivät – toivottavasti vielä kauan.

Kasettisoittimen anatomiaa

Perinteisen kasettisoittimen julkisivun esillepano ei juurikaan ole ajan saatossa muuttunut. Kuvassa Technicsin RS-M215, joka oli tuotannossa vuosina 1982–83. Soittimen vasemmasta laidasta löytyvät virtapainike sekä kasettipesä, jonka alapuolella on omat painikkeensa pesän avaukselle, äänitykselle, kelaukselle, pysäytykselle ja pauselle. Keskiosassa yläpuolella rullaavat numerot ilmaisevat sen, missä vaiheessa nauhaa ollaan menossa, mikä taas helpottaa esimerkiksi tietyn kappaleen löytämistä. Sen oikealla puolella taas on yleensä vu- eli volume unit -mittari, joka kertoo signaalitason keskiarvon.

Alapuolella keskellä on kuulokelähtö ja sen oikealla puolella kolme kytkintä, joista tape selectillä valitaan nauhatyyppi (tässä tapauksessa hapettamaton metalli, kromioksidi tai normaali eli rautaoksidi), Dolby NR -kytkimellä kohinanvaimennus sekä input selectillä äänityksen sisääntulo mikrofoni- tai linjatasoisesta signaalista. Kaksi potentiometriä oikealla ovat vasemman ja oikean kanavan äänitystason säätöä varten ja vasemman reunan 6,3-millimetriset plugiliitännät mikrofonien kytkentää varten.

Kasettisoittimen sisällä ääninauha kulkee vakionopeudella 4,76 senttimetriä sekunnissa koskettaen äänipäähän tai -päihin. Äänityspäähän johdetaan äänisignaali, jolloin nauhalle magnetoituu äänisignaalin eräänlainen kuva magneettisessa muodossa. Kun taas nauha kulkee toistopään ohi, muodostuu sen käämin napoihin jännite, joka vastaa alkuperäistä audiosignaalia.

Laadukkaammissa nauhureissa voi olla kolmekin äänipäätä. Tavanomaisemmissa c-kasettisoittimissa äänitys- ja toistopäät on yhdistetty (kuten kuvassa alhaalla keskellä). Toteutuksen huono puoli äänityskäytössä on se, ettei tallentuvaa signaalia voida kuunnella nauhan kautta.

Nauhan kuljetusmekanismin laatu määrää sen, miten värinätön ja huojumaton äänentoisto saavutetaan. Nauhan kulkunopeus vakioidaan yleensä kuljettamalla nauha vetoakselin ja kumirullan välistä (kuvassa alhaalla oikealla). Itse nauha taas pysyy sopivalla kireydellä kelalautasten momentin ansiosta.

Kun nauhuri käynnistetään toistolle tai äänitykselle, kumirulla siirtyy kiinni vetoakseliin ja niiden välissä oleva ääninauha alkaa kulkea vetoakselin määräämällä nopeudella. Samalla kelamoottorit kytkeytyvät sopivalle momentille.

Miten nauha toimii?

Perinteinen c-kasetin ääninauha koostuu tarkoitukseen sopivasta muovisesta taustamateriaalista, joka paitsi pitää nauhan mekaanisesti koossa myös estää nauhakerrosten läpi tapahtuvan kopioitumisen. Tähän taustamateriaaliin kiinnitetään magnetoituva kerros, joka voi olla rautaoksidia (FeO), kromioksidia (CrO2) tai hapettamatonta metallia. Vaikka käytetty äänitystapa ja -laitteisto vaikuttaa tallenteen lopputulokseen keskeisesti, yleisellä tasolla erilaisia nauhatyyppejä voidaan kuvailla siten, että rautaoksidinauhassa on paksu, bassovoittoinen ja diskanteiltaan vaimentunut profiili, kromioksidinauhassa enemmän diskanttia ja vähemmän bassoa, ja taas metallinauhassa hiukan laajempi taajuuskaista. Ääninauhan varsinainen magnetoituva kerros koostuu liima-aineella sidotuista magnetoituvista hiukkasista. Tämä puolestaan aiheuttaa sen, että toistossa on aina jonkin verran kohinaa. Kun audiosignaalin tasoa nostetaan, saavutetaan jossakin vaiheessa raja, jolloin ääninauha ei enää magnetoidu enempää vaan siinä tapahtuu kyllästyminen eli saturaatio. Tällöin nauhalle tallentuvan signaalin taso ei nouse samassa suhteessa kuin syötetyn signaalin taso ja tallentuva signaali säröytyy.

Vanhat kasetit digitaaliseksi?

Yksi tosiasia on, että kasetit kuluvat käytössä. Toinen taas on se, että asianmukaisilla järjestelyillä kasettikokoelman aarteet voi säilöä digitaaliseen muotoon, jolloin niitä voi kuunnella pelkäämättä nauhan katkeamista.
Vaikka markkinoilla on Walkman-tyyppisiä kannettavia kasettisoittimia usb-lähdöllä, niiden tekninen toteutus ei kaikilta osin ole järin korkealla tasolla. Siispä digitoinnissa on suositeltavaa käyttää mielellään huollettua perinteistä kasettisoitinta.
Sikäli kun sellainen löytyy, tarvitaan prosessiin tietokone ja siihen mielellään ulkoinen äänikortti eli audio interface. Edullisimmat kahden kanavan usb-äänikortit maksavat alle sata euroa, ja niin Windows- kuin MacOS-tietokoneille on saatavilla useampiakin ilmaisia yksinkertaisia äänitysohjelmia, kuten Audacity, Pro Tools | First tai PreSonus Studio One 4 Prime. Näille kaikille löytyy kattavat käyttöohjeet muun muassa YouTubesta.
Kasettisoitin kytketään äänikorttiin joko rca–rca- tai rca–plugi-kaapeleilla, määritellään äänikortista tai äänitysohjelmistosta sopiva tallennusäänenvoimakkuuden taso, jonka jälkeen painetaan rec-näppäintä. Tallennetut tiedostot voi halutessaan polttaa cd-levylle tai säilöä vaikka muistitikulle.

Kasettikauppa käy
Tiedustelimme c-kasettien suosiota myös levykaupan tiskin takaa, ja kysymyksiimme vastasi Levykauppa Äxän Hakaniemen-myymälän Petri Pirtilä.

Millaisen osan c-kasetit ovat käsittäneet kotimaan levykaupasta oman työurasi aikana ja mikä tilanne on nyt?
– Olen ollut Levykauppa Äxän palveluksessa nyt 10 vuotta. Kun aloitin Helsingin Arkadiankadulla, kasetteja ei juurikaan liikkunut, mitä nyt jossain vaiheessa tuli käytettyjä myyntiin. Ne taas ovat hankalia levykauppiaan kannalta, sillä käytettyjen kasettien kunnon tarkistaminen on melko mahdotonta. Viimevuosina tilanne on kuitenkin muuttunut ratkaisevasti, ja tavallaan tässä on käynyt sama juttu kuin vinyylin kanssa. Jopa isommat levy-yhtiöt ovat joutuneet kääntämään takkinsa, ja hekin julkaisevat tunnetuimpien artistiensa albumeita kasetilla.

Miten paljon teille tulee tällä hetkellä uusia kasetteja myyntiin, ja onko määrä nousussa?

– Tarkkoja numeroita on hankala sanoa. Suurin osa myyntiin tulevista kaseteista on omakustanteita, ja niitä tuodaan lähimmälle kaupalle myyntiin artistien itsensä toimesta käytännössä viikoittain tai vähintään muutamia kertoja kuukaudessa. Määrä kasvaa siis koko ajan. Tämän taustalla on se, että cd-r omakustanneformaattina on jäänyt pois. Kasetti on kustannustehokas formaatti, joten sitä voi tehdä halutun määrän paljon halvemmalla toisin kuin vaikka vinyyliä.

Mitkä ovat kasetin erityisiä puolia cd-levyyn ja vinyyliin verrattuna levykauppiaan näkökulmasta?

– Ei oikein mitkään, sillä bisnestä siitä ei saa. Lähinnä kasetti on levykaupan kokonaisvalikoimaa tukeva formaatti. Kaikki kasetit eivät mene kaupaksi, ja osa jää roikkumaan hyllyyn, mutta se taas koskee koko omakustannetoimintaa. Välillä tulee juttuja, jotka viedään käsistä, välillä taas ei. Rajoitettu painosmäärä voi lisätä kiinnostavuutta, eli jos jotain kasettia on tehty vain 50 kappaletta, niin moni tarttuu pelkästään sen takia.

Onko kohdallesi sattunut erityisen harvinaisia kasetteja? Paljonko kallein myymäsi tai myymänne kasetti on maksanut?
– Jotain suomiräppijuttuja on tullut vastaan. Aika harva julkaisu on tosin pelkästään kasettina, joten paremminkin se on vinyylin ja cd:n kylkiäinen. Marginaalinen osa asiakkaista harrastaa hamstrausta. Ja kuten sanottua, käytettyjen kasettien myynti on riskaabelia, mutta kyllä meillä on varastossa useamman kympin kasetteja. Aina voi kysyä, jos joku erityinen on mielessä!

Ketkä kasetteja tekevät? Painottuuko nykyinen kasettituotanto esimerkiksi tiettyihin genreihin tai artisteihin?

– Tällä hetkellä suomiräppi on suosittu genre, metallia tulee jonkin verran ja kaikkea outoa, marginaalista musaa. Luultavasti juuri siitä syystä, ettei kasetin tekeminen juurikaan maksa. Sitä on helppo kuskata mukana ja helpompi myydä kuin vinyylejä. Kompaktius on ehdottomasti hyvä puoli, muttei toisaalta tee formaatista kovin kestävää. On silti mukavaa, että c-kasetti on tullut takaisin, sillä se rikastaa äänilevykenttää mukavasti. Vaikkei se ole bisneksen kantilta kovin erikoinen juttu, niin mielellään otetaan niitä myyntiin. Saa siis tuoda ja tarjota!

Muokkaus 21.10.2018 klo 12.14: Korjattu tieto, että Philips-yhtiö olisi saksalainen.

Muokkaus 21.10.2018 klo 17.58: Kasetin nopeus on 4,76 senttimetriä eikä metriä sekunnissa.