Telkkarista oikeaa vai keinotekoista tilaääntä?

Teksti Jiri Koivuniemi

HD-kanavamuutoksen vauhdittamana on viime aikoina myyty runsaasti uusia televisioita. Niiden kylkeen hankitaan usein kaiuttimia parantamaan äänenlaatua, sillä litteiden näyttöjen sisäiset kaiuttimet eivät yleensä riitä kunnolliseen äänentoistoon.

Tilaäänet ovat yhä merkittävämmässä roolissa erityisesti elokuvissa ja videopeleissä. Tämän vuoksi erityisesti keinotekoista tilaääntä tuottavien soundbar-kaiuttimien myynti on kasvanut tasaisesti. Joidenkin arvioiden mukaan kasvuvauhti on ollut lähes 10 prosenttia vuodessa.

On yhä hieman hämmentävää, että lähes kaikki puhuvat soundbareista, vaikka suomenkielinen termi äänipalkki olisi varsin toimiva. Jostain syystä sana "soundbar" ärsyttää itseäni – ehkä siksi, että se edustaa jotakin, mitä en täysin pidä aitona.

Ärsytys ei kuitenkaan johdu pelkästään kielestä. Olen käyttänyt oikeita monikanavakaiuttimia jo 1990-luvulta alkaen, aikaan jolloin Dolby Digital oli uutta ja kaiuttimien sijoittelu sekä vahvistimen säätäminen vaativat työtä. Ehkä juuri siksi koen soundbarin jonkinlaisena oikoreittinä tilaäänen illuusioon – usein keinotekoisella lopputuloksella.

Myönnän, että teknologia on kehittynyt. Nykyiset soundbarit hyödyntävät digitaalista signaalinkäsittelyä, Dolby Atmos- ja DTS:X -tekniikoita sekä tilan rakenteita hyödyntäviä heijastavia kaiuttimia. Niiden avulla pyritään luomaan illuusio monikanavaäänestä ilman erillisiä takakaiuttimia. Tässä voidaan onnistua kohtuullisesti, mutta tulos riippuu vahvasti kuuntelutilan muodosta ja materiaaleista. Avokeittiö tai vino katto voivat romuttaa tilaääniefektin tehokkaasti.

Monelle kuluttajalle nämä erot eivät kuitenkaan ole ratkaisevia. Helppous, siisteys ja vaivattomuus painavat vaakakupissa enemmän kuin äänen suuntavaikutelma tai kanavaerottelu. Soundbarin voi ottaa käyttöön nopeasti ilman kaapeleita tai erillisiä kaiuttimia. Ja usein se riittää hyvin siihen, mihin ääntä kotona tarvitaan – uutisiin, sarjoihin, peleihin.

Lisäksi soundbar-laitteet tarjoavat usein muuta hyödyllistä. Monessa mallissa on tuki langattomille yhteyksille, suoratoistolle ja puheohjaukselle. Osa toimii myös musiikkikaiuttimena tai kotiverkon äänentoistopisteenä. Nämä ominaisuudet ovat monille nykykuluttajille vähintään yhtä tärkeitä kuin tilaääni.

Yksi käytännön syy soundbarien suosioon on logistiikka. Viiden kilon paketti on helppo hakea postista tai noutopisteestä, mutta 20 kilon monikanavasarja jää helposti tilaamatta – etenkin ilman autoa. Kuluttajakäyttäytymistä ohjaa yhä enemmän helppous kaikilla tasoilla, myös toimituksessa ja käyttöönotossa.

Vaikka en ole testannut uusimpia soundbareja käytännössä, olen seurannut kehitystä ja ymmärrän, miksi ne houkuttelevat. Samalla huomaan palaavani aina takaisin perinteiseen monikanavajärjestelmään – vaikka se vaatii enemmän vaivaa. Vuosien aikana säädetty ja viritetty kokoonpano tarjoaa edelleen sen vaikutelman, jota itse pidän oikeana tilaäänen kokemuksena.

Ehkä minun pitäisi kokeilla jotain uutta soundbar-mallia avoimin mielin. Mutta toistaiseksi palaan mieluummin takaisin tuttujen kaiuttimien pariin. Ne vaativat enemmän säätöä, mutta palkitsevat toistolla, joka on lähempänä sitä, mitä tilaääni parhaimmillaan voi olla.

Entä sinä? Kumpi ratkaisu tuntuu oikeammalta tilaääneltä – simuloitu vai rakennettu?