Hifin historiaa: Salora KS 330 Hifi -kaiuttimet – aikakautensa edustaja

Suomalainen Salora on tunnettu merkki Intiaa myöten. Pitkän historiansa aikana Salora menestyi, tuli vauhtisokeaksi ja epäonnistui. Kymmenen vuoden ajan se valmisti teknisesti pätevää hifielektroniikkaa ja kaiuttimia.

Teksti: Kari Nevalainen
Kuvat: AVPlus-toimitus
Artikkeli on julkaistu aiemmin AVPlus-numerossa 7/2018.

Veronkiertoa ja lahjuksia. Poliittisia skandaaleja. Moni muistaa Saloran siitä, miten toimitusjohtaja 1970-luvun puolivälissä voiteli virkamiehiä ja poliitikkoja stereolaitteilla ja televisoilla saadakseen aikaan yhtiösopimuksen uudesta kuvaputkitehtaasta, Valcosta. Saloran, Suomen valtion ja Hitachin yhteisyritys ajautui kuitenkin nopeasti kriisiin vuonna 1977 tehtaan tappiollisuuden, virheinvestointien ja taloudellisten väärinkäytösten lisäksi.

Radiopuhelimien myötä Salora siirtyi kokonaan Nokian omistukseen vuonna 1982. Yhtiön nimi muutettiin myöhemmin Nokia-Mobiraksi, josta sittemmin tuli Nokia Mobile Phones.

Myöhemmin 1990-luvun puolivälissä Nokia myi kulutuselektroniikan liiketoimintansa (eli Finlux- ja Salora-tuotemerkit) hongkongilaiselle Semi-Techille, joka puolestaan myi Saloran televisiotehtaan norjalaisille. Lyhyen suomalaisomistuksen kautta Saloran tuotemerkki siirtyi vuonna 2006 hollantilaiselle yksityishenkilölle, jolta tanskalainen kodinelektroniikan maahantuontiyritys Kjaerulff osti Salora-televisioiden ja -digiboksien myyntioikeudet Suomessa, Baltian maissa ja Itä-Euroopassa. Vuonna 2008 Salora-merkki myytiin takaisin Hollantiin.

Salora KS 330 -kaiuttimissa bassoja toistaa 250-millimetrinen bassoääninen, tyyppimerkinnältään 25-F BW. Se tuottaa ääntä suhteellisen korkealle, aina kahteen kilohertsiin saakka.

Hurja ja värikäs tarina peittää alleen sen tosiasian, että Fjalar Nordellin ja Lauri Koskisen vuonna 1928 perustama Salora oli aikoinaan merkittävä viihde-elektroniikan, ennen kaikkea  radioiden ja televisioiden, valmistaja. Jo vuonna 1958 Salora toi markkinoille kokonaan omaa tuotantoa olevan television Salora 17/59:n. Ensimmäinen Saloran väritelevisio Salora Finlandia VT01 näki päivänvalon vuoden 1969 lopulla. Jonkin aikaa Saloran televisioita vietiin ulkomaille ja erityisesti Ruotsiin ennätystahtia.

Saloran historia alkaa kuitenkin radioista (ja autojen myynnistä, mutta unohdetaan se). Ensimmäiset kymmenen vuotta (1928–37) radioliike Nordell & Koskinen valmisti laskutavasta riippuen 12–20 erilaista radiomallia joukossa kidekoneita, putkiradioita, gramofoneja, jokamiehen radiokoneita, valoverkkokoneita, verkkovastaanottimia, ja niin edelleen. Jotkin näistä tulivat erillisellä kovaäänisellä, mutta useimmissa kovaääninen oli kätketty radiolaatikon sisään. Erillinen kaiutin tuli uudelleen muotiin vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin. 

Nimi Salora (Salo + radio) esiintyy ensimmäisen kerran vasta vuonna 1937 N&K:n kahdessa radiomallissa. Saloran radioiden perustekniikka muuttui 1940-luvulla, kun mukaan tulivat supervastaanottimet, ensimmäiset suomalaiset ULA-radiot (1952–64), transistorivastaanottimet (1960–69), matkaradiot  (1953–72) ja autoradiot (1967–72). 

Varsinaisten HIFI-stereolaitteiden valmistus alkoi niinkin myöhään kuin vuonna 1967, kymmenen vuotta ensimmäisten kaupallisten stereoäänitteiden jälkeen. Ensimmäinen Salora oli Metropol 5 -viritinvahvistin erillisillä kaiuttimilla. Viimeinen Salora oli levysoitin LS6200 vuodelta 1980. Vuonna 1974 Saloran tehtaalta lähti yhteensä 25 000 stereolaitetta, kaikki transistorilaitteita. Saloran valmistamia laitteita myytiin myös muilla merkeillä, kuten Telestar, Maestro, Siemens ja Helvar.   

Saloran tarina audiolaitevalmistajana päättyi vuonna 1981. Silloin oli jo selvää, ettei Salora koskaan pärjäisi viihde-elektroniikan kilpailussa suurten japanilaisvalmistajien kanssa.

Ajan tapaan korkeille taajuuksille on kolmiportainen sävynsäätö, joka toimii välillä ±5 desibeliä 11 kilohertsin ympärillä. Salora antaa tarkat ohjeet, milloin mitäkin asentoa on suositeltavaa käyttää riippuen kuuntelukulmasta.

Salora ja kaiuttimet

Kaiuttimia Salora valmisti koko olemassaolonsa ajan. Ensimmäiset ilmestyivät Nordell & Koskinen -nimellä vuonna 1932 ja olivat tarkoitettu radiomalleihin N&K 10 ja Pekka 300 V. Salora laajensi 1940-luvulla tuotannon pa-kaiuttimiin, joita tarvittiin julkisiin tiloihin ja ulkoilmatilaisuuksiin. Sittemmin 1950-luvun loppupuolella Salora alkoi valmistaa uudelleen radioiden lisäkaiuttimia, mitä se oli tehnyt jo 1930-luvulla. 

Saloran hifikaiuttimista voidaan puhua vasta vuonna 1967. Tuolloin valmistui Metropol 5 -stereolaitteelle suunnitellut kaksi erilaista kaiutinmallia. Myös Salora Stereo 100 -viritinvahvistinta varten oli omat kaiuttimensa, mutta niiden valmistajasta ei ole varmaa tietoa.

Varsinaisten, niin sanottujen huippukaiuttimien valmistus käynnistyi vuonna 1972. Silloin Salora lanseerasi mallin KS 225, joka oli rakenteeltaan suljettu. Bassoelementti sojotti ylöspäin päällyskannessa. Viimeinen Saloran omaa tuotantoa oleva kaiutin on vuonna 1980 valmistunut KS530. Sitä pidetään laadullisesti korkeatasoisimpana Saloran valmistamista kaiuttimista.

Näiden kahden kaiuttimen väliin jää tusinan verran hyvin samantyyppisiä kaiuttimia, lähinnä kolmitiekaiuttimia paperikartioelementein suljetussa kotelossa ja sävynsäädöillä.

Kaiuttimien keskialueella on 3,8 senttimetrin kalotti ja diskantissa 2,5 senttimetrin kalotti, joiden välinen jakotaajuus on viidessä kilohertsissä.

Salora KS 330 

Salora KS 330 on skandaalinkäryiseltä vuodelta 1976. Tapani Hyvösen muotoilema ja Timo Poikelan suunnittelema kaiutin oli aikakautensa huippukaiuttimia Suomessa. Kaiuttimen tiedetään saaneen hyvän vastaanoton ja menestyneen eri testeissä erinomaisesti. 

KS 330 lienee tunnetuin Saloran valmistamista kaiuttimista nykyään. Mahdollisuudet löytää pari käytettyjen markkinoilta ovat edelleen melko hyvät. Alkujaan KS 330 suunniteltiin Salora HIFI STEREO 6000/6000A -yhdistelmälaitetta varten. Yleensäkin Saloran kaiuttimia tarjottiin hifipakettien mukana.

Rakenne noudatti pääpiirteissään 1970-luvulle tyypillistä kolmitierakennetta: 30 litran kotelo on suljettu. Bassoja toistaa 25 senttimetrin bassoääninen (25-F BW), keskialueella on 3,8 senttimetrin kalotti (HD13D37) ja diskantissa 2,5 senttimetrin kalotti (KO 10 DT). Elementit olivat sekä Seasin että Peerlessin tuotantoa.

Modernin kaiutinsuunnittelun näkökulmasta erikoista kaiuttimessa on, että kolmitiekaiuttimessa 250 millimetrin bassoääninen on pantu tuottamaan ääntä 2 000 hertsiin asti. Keskiäänisen ja diskanttielementin välinen jakotaajuus on 5 000 hertsiä. Jakosuotimen osat ovat ajalle tyypillisiä, nykymittapuulla vaatimattomia.

Toinen erikoisuus on, että keskiääninen ja diskanttielementti eivät ole sijoitettu samalle pystylinjalle vaan vierekkäin. Nykykäsityksen mukaan näin ei pitäisi toimia, koska sijoitus aiheuttaa jakotaajuudella vasteen liuskottumisen sivusuunnassa. Tämän seurauksena jakotaajuuden ympäristön äänet joko vaimentuvat tai korostuvat. Suoraan edestä kuunneltuna vaste on suora.

Kuinka suuri toistovirhe tämä lopulta on, on eri juttu. Lopullinen vaikutus riippuu kuuntelijan ja kaiuttimen keskinäisestä sijoittumisesta. Kuuntelukulmaa ja -etäisyyttä vaihtamalla vaikutuksen suuruutta voidaan minimoida. Vaakatasossa esimerkiksi kirjahyllyssä, mikä 1970-luvulla ei ollut epätavallista, ilmiötä ei tapahdu. Ehkä kuitenkin todennäköisempää oli, että 60 senttimetriä korkeita kaiuttimia pidettiin pystyasennossa puoli metriä korkean kirjahyllyn alaosan päällä, jolloin diskanttielementti osuu suurin piirtein korvan tasolle.

Ylempi jakotaajuus on aika korkea. Lähes jokaisen soittimen ylä-äänirakenteesta 90 prosenttia sijoittuu alle viiden kilohertsin. Liuskottumisen vaikutus kuuluu, jos kuuluu, ylemmissä harmonisissa sävelissä ja äänensävyssä, mutta se ei muuta äänen perusluonnetta. Viimeisessä kaiuttimessaan KS 530 Salora päätyi sijoittamaan diskantin ja keskiäänisen samalle pystylinjalle.

Ajan tapaan korkeille taajuuksille on sävynsäätö. Säätö on kolmiportainen ja säätöväli ±5 desibeliä 11 kilohertsin ympärillä. Salora antaa tarkat ohjeet, milloin mitäkin asentoa on suositeltavaa käyttää riippuen kuuntelukulmasta. Tosin 11 kilohertsiä on niin korkea taajuus, että se koskee keskimäärin enää alle prosenttia soittimien ylä-äänirakenteesta.

Tapani Hyvösen muotoilema ja Timo Poikelan suunnittelema KS 330 oli aikakautensa huippukaiuttimia Suomessa. Kaiuttimen tiedetään saaneen hyvän vastaanoton ja menestyneen eri testeissä erinomaisesti.

Kuunteluarvio

Kolme–neljäkymmentä vuotta vanhojen mutta aikakautensa parhaimmistoa edustavien kaiuttimien äänenlaadun arviointi on hankalaa, koska usein äänestä puuttuvat merkittävät virheet, esimerkiksi selvä värittyneisyys jollakin taajuusalueella. Näin oli myös Salora KS 330:n kanssa, vaikka sen parhaimmistoon kuuluminen oli lähinnä kotimaista.   

Kaiuttimella kuuntelee vaivatta kaikenlaista musiikkia ilman, että korkeat äänet pistäisivät korvaan tai että bassoäänet kamalasti kumisivat edes lähellä seinää. Bassotoisto on yllättävänkin vaisua tai pitäisikö sanoa epäsuoraa, kun vertaa moderneihin bassorefleksikaiuttimiin. Salora ilmoittaa alarajaksi 25 hertsiä, mutta niin alas toisto ei laske, ei edes kuusi desibeliä vaimennettuna. Bassoäänet ovat kyllä mukana toistossa, mutta energiaa koko bassoalueella aina 200 hertsiin saakka tuntuu olevan varsin säästeliäästi, mikä pitää äänen suhteellisen puhtaana alakeskialueella mutta ei tue lämpöaluetta kaipaavaa musiikkia. Seitsemänkymmentäluvun ääneksi toisto on yllättävänkin neutraali. 

Ylemmällä keskialueella ja aladiskantissa en havainnut äänenväriongelmia, tai jos niitä oli, ne eivät häirinneet. Eniten ehkä mietitytti äänen yleinen sävy, joka oli hieman   mitäänsanomattoman harmaa. Liittyykö piirre ominaisuuteen, joka usein nostetaan esiin tämän aikakauden kaiuttimien kohdalla: äänen pahvisuus?

Pahvisuus ei ole mitään sellaista, minkä mittausmikrofonit tunnistaisivat, vaan jonka kuuntelija usein liittää mielessään basso–keskiäänisen paperikartioon. Täytyy muistaa, että KS 330:ssä 250 millimetrin pahvikartioinen elementti toistaa useita oktaaveja toistokaistan alapäästä. Toisaalta pahvisuuden voisi sanoa ilmenevän jonkinlaisena valon ja heleyden, läpikuultavuuden puutteena.

Mutta yhtä hyvin voisi sanoa, että keskialueella on hyvää karheutta ja kaunistelemattomuutta. Kolkkoutta mutta korrektia sellaista. Nykykaiuttimet tuppaavat soimaan hienostuneemmin, sävyiltään rikkaammin. KS 330 onkin enemmän yleiskaiutin kuin työkalu sävyjen metsästykseen.

Äänikuvalliset ominaisuudet ovat keskinkertaiset. Stereoinformaatio välittyy, mutta keskikuva ei ole erityisen vahva eikä selvää irtiottoa koteloista tapahdu. Ääni ei ole erityisen syvä tai kolmiulotteinen.

Kaikesta tästä huolimatta esimerkiksi kotimainen laulumusiikki toimii hienosti. Tuli tunne, että hifistelyn sijaan kaiutin kannattaa jättää huomiota herättämättä paikoilleen hyllyyn tai jalustalle ja antaa vain musiikin toistua.

Suljetun kotelon sisällä on varsin runsaasti vaimennusmateriaalia. Bassotoisto on yllättävänkin vaisua tai ikään kuin epäsuoraa, kun vertaa moderneihin bassorefleksikaiuttimiin.