Tarvitaanko Hi-Res-ääntä – ja kuuleeko kukaan eroa?

Hi-Res-ääni on ollut musiikkimaailmassa jo vuosia eräänlainen lupaus paremmasta. Markkinoinnissa se esitetään lähes välttämättömänä askeleena, jos haluaa todella kuulla musiikin sellaisena kuin se on tarkoitettu. Mutta mitä tutkimus ja käytännön kuuntelukokemukset sanovat?

Teknisesti Hi-Res tarkoittaa CD-tasoa korkeampaa näytteenottotaajuutta ja bittisyvyyttä – esimerkiksi 24-bittiä ja 96 kHz. Paperilla nämä luvut näyttävät vakuuttavilta. Käytännössä suurin osa ihmisistä ei kuule eroa. Laajat sokkokuuntelut, kuten Queen Mary Universityn meta-analyysi, osoittavat, että erot havaitaan vain poikkeusolosuhteissa ja useimmiten vain kokeneiden kuuntelijoiden toimesta. Tavallinen käyttäjä ei todennäköisesti huomaa mitään.

Miksi näin? Yksi syy on se, että CD-tason 44,1 kHz jo kattaa ihmisen kuuloalueen. 24 bitin dynamiikka kuulostaa teoriassa paremmalta, mutta harva äänite tai kuunteluympäristö yltää edes CD:n 16-bittisen alueen rajoille. Useammin ratkaisevaa on se, miten kappale on masteroitu. Heikosti tehty Hi-Res-julkaisu voi kuulostaa huonommalta kuin hyvin toteutettu CD-versio.
On myös syytä huomata, että monessa tapauksessa kuuntelu tapahtuu Bluetooth-yhteyden yli. Ja pakkausalgoritmit rajoittavat äänenlaatua joka tapauksessa. Tällöin Hi-Resin “etu” katoaa matkalla. Silti juuri nämä samat käyttäjät ovat Hi-Res-markkinoinnin kohteena.
Hi-Res-äänestä on tullut enemmän mielikuvien ja markkinointiosastojen projekti kuin kuuntelijan todellinen tarve. Se voi tarjota mielenrauhaa niille, jotka haluavat tietää kuuntelevansa mahdollisimman “puhtaasti”. Mutta jos kysytään, tarvitaanko Hi-Resiä, vastaus on: useimmiten ei.

Jos epäilet, kokeile itse. Verkosta löytyy ABX-testi, jossa voi sokkona yrittää erottaa häviöllisen ja häviöttömän äänen: abx.digitalfeed.net. Monelle tulos voi olla karu muistutus siitä, että kuulo ei seuraa markkinointilupauksia.

Näihin tunnelmiin,

Teppo Hirvikunnas
Päätoimittaja