Levy- eli vinyylisoittimet kiinnostavat jälleen. Uusia julkaistaan, ja vanhojen vinyylien kauppa on vilkasta. Myös itse levysoittimien myynti on kasvussa, ja moni valmistaja on myös palauttanut levysoittimet mallistoonsa. Mutta mitä tiedämme tästä ikivanhasta keksinnöstä?

Äänilevy, jota siis nykyään kutsutaan yleisesti vinyylilevyksi, oli ensimmäinen musiikin tallentamisen ja kopioimisen mahdollistanut media ja levysoitin laite, millä musiikkia pystyi toistamaan uudelleen ja uudelleen. Vinyylilevyt olivat todella pitkään myös ainoat hifitasoisen musiikin tallennus- ja toistoalustat. Äänilevyjen valtakauden voidaan katsoa kestäneen aina 1920-luvun alusta 1980-luvun loppuun saakka, jolloin musiikin tallennus ja toisto digitalisoituivat ja cd-levy valtasi markkinat.

Cd:n ovat nyt syrjäyttäneet suoratoistopalvelut, kuten Spotify, Tidal ja Deezer, joista musiikki toistetaan internetin kautta suoraan palveluntarjoajien palvelimilta. Fyysistä tallennetta ei enää tarvita.
Vai tarvitaanko sittenkin?

Vinyylilevyjen ja -soittimien myynti on ollut voimakkaassa kasvussa. Nuoremmille vinyylilevy voi näyttäytyä uutena ja kiehtovana formaattina. Myös levy-yhtiöt ovat huomanneet tämän ja alkaneet panostaa vinyylinä julkaistaviin uusiin albumeihin. Toinen kasvun takana oleva ryhmä on vinyylin kulta-aikana elänyt ja vanhat levynsä säilyttänyt sukupolvi.

Ikivanha keksintö

Äänilevyjen ja levysoittimen historia on pitkä. Sen toimintaperiaate keksittiin jo 1800-luvulla.
Édouard-Léon Scott de Martinville keksi vuonna 1857 fonoautografin, jolla voitiin tallentaa ääntä, mutta tallennettua ääntä siitä ei pystynyt kuuntelemaan.

Thomas Edisonin vuonna 1877 kehittämä fonografi oli ensimmäinen äänen tallennukseen ja toistamiseen tarkoitettu laite. Se tallensi äänen värähtelyn vahalla päällystetyille putkimaisille sylintereille, joita alettiin valmistaa ja myydä vuonna 1889.

Varsinainen ensimmäinen levysoitin eli pyöreitä kiekkoja soittava laite oli kuitenkin Emil Berlinerin vuonna 1887 patentoima gramofoni. Laitteiden myynti alkoi vuonna 1892.

Kuvissa fonografi, gramofoni, Dualin levysoitin 80-luvulta, nykymallistosta Pro-Ject Essential ja ehkäpä tulevaisuudessa MAG-LEV Audion konseptilevysoitin magneettikentän päällä pyörivällä levylautasella.

Levysoittimet ovat oikeastaan alkulähde nykyisille suoratoistopalveluillekin, sillä levysoitin oli ensimmäinen laite, jolla musiikkia voitiin tallentaa ja kuunnella aina uudelleen ja uudelleen.

Aluksi markkinoilla oli monenlaisia levyjä ja soittimia, joten nykyäänkin tuttu "formaattisota" oli käynnissä jo silloin. Levyjen pyörintänopeudeksi vakiintui pikkuhiljaa 78 kierrosta minuutissa. Levyt valmistettiin puristamalla hienoksi jauhetusta, mustaksi värjätystä kivestä (useimmiten saviliusketta tai kalkkikiveä), jossa sideaineena oli sellakka. Näitä vanhoja levyjä kutsutaankin yleensä nimellä savikiekko.

Nykymallisen, halkaisijaltaan 12-tuumaisen ja 33,3 kierrosta minuutissa pyörivän muoviseoksesta (vinyylistä) valmistetun levyn toi markkinoille levy-yhtiö Columbia vasta vuonna 1948. Levyn kahdelle puolelle mahtui yhteensä 40–60 minuutta musiikkia. Levyä kutsuttiinkin nimellä LP, long play record eli pitkäsoittotallenne, josta juontaa yleinen nimitys LP-levy. Pienemmissä, yleensä seitsentuumaisissa single-levyissä pyörintänopeus oli usein 45 kierrosta minuutissa.

Levyt olivat aluksi monofonisia ja ensimmäinen stereofoninen äänilevy ilmestyi kauppoihin vuonna 1958. LP-levyn kehityksen eräs tärkeistä virstanpylväistä oli vuonna 1954 vakiintunut RIAA-taajuuskorjaus ja -esivahvistus. Termi RIAA tulee tekniikan levyteollisuuteen standardoineesta levy-yhtiöiden etujärjestöstä, Record Industry Association of Americasta. RIAA-taajuuskorjaus onkin pääsyy siihen, miksi levysoitin tarvitsee aina oman liitännän vahvistimessa tai erillisen (tai soittimeen sisäänrakennetun) RIAA-korjaimen/esivahvistimen. Ilman sitä ääni kuulostaa hyvin keskialuevoittoiselta ja vaimealta.

Nykyisellä levysoittimella voi soittaa stereolevyjä, jotka on valmistettu vuodesta 1958 eteenpäin ja sopivalla monoäänirasialla levyjä vuosilta 1954–58. Savikiekkojen soittamiseen tarvitaan jo oma soittimensa tai ainakin erikoisneula.

Rakenne ja toiminta

Levysoitin on perustaltaan lähes kokonaan mekaaninen laite, ja ensimmäiset niistä olivat itse asiassa täysin mekaanisia. Aluksi käsi ja sittemmin jousi antoivat voiman levyn pyörittämiseen. Levyyn mekaanisesti kaiverretun uran poikkeamat liikuttavat urassa kulkevaa neulaa. Neulan liike välittyy edelleen pieneen metallikalvoon. Kalvon eteen kiinnitetty torvi vahvistaa äänen kovemmaksi. Ja kokonaan ilman sähköä. Sittemmin neulan liike on muutettu sähkövirran vaihteluksi.

Levysoitin muodostuu kolmesta pääosasta: pyörittimestä, äänivarresta ja äänirasiasta. Pyöritin on se osa soittimesta, joka pyörittää levyä. Pyöritin koostuu rungosta, moottorista ja levylautasesta.

Äänivarsi taas on runkoon yhdestä pisteestä tuettu herkästi liikkuva tanko. Äänivarren toisessa päässä sijaistee äänirasia. Äänirasia, tai oikeastaan äänirasian neula, on se osa levysoittimesta, joka varsinaisesti lukee äänilevyä. Neula seuraa levyssä olevaa uraa, joka mutkittelee siihen kaiverretun äänisignaalin värähtelyjen mukaisesti.

Mutkittelu liikuttaa neulaa, ja liike välittyy keskeltä joustavasti kiinnitetyn neulan toiseen päähän, jossa on magneetti (tai kela, riippuen äänirasian rakenteesta). Se sijaitsee kahden ohuesta langasta käämityn kelan tai magneetin välissä. Magneetin tai kelan liike muodostaa liikkeen mukaisesti taajuudeltaan ja voimakkuudeltaan vaihtelevaa sähkövirtaa. Tämä signaali johdetaan edelleen vahvistimeen ja kaiuttimiin.

Neulan lukeman uran leveys on vain 0,04–0,08 millimetriä eli 4–8 millimetrin sadasosaa! Tämä ura vielä mutkittelee tallennetun äänen värähtelyn nopeuden ja voimakkuuden mukaan. Mitä korkeampi taajuus, sitä tiheämpää mutkittelua ja mitä voimakkaampi ääni, sitä suurempaa mutkittelua.

LP-levyn pyöriessä neula etenee ulkouralla 50 senttimetriä sekunnissa. Se voi joutua lukemaan urasta 20 kilohertsin taajuista, eli 20 000 kertaa sekunnissa värähtelevää ääntä. Tämä tarkoittaa, että neulan pitää lukea 400 värähdystä yhden senttimetrin matkalta.
Levyn sisäuralla etenemisnopeus on enää 30 senttimetriä sekunnissa, jolloin tuo sama värähdysmäärä on pitänyt kaivertaa vielä pienempään tilaan.

Uskomattoman hienoa mekaniikkaa ja tekniikkaa yli 130 vuoden takaa!

Neulan kärki on laadukkaissa rasioissa yleensä tarkkaan muotoon hiottu timantti. Hionnan muodollakin on merkitystä äänen.

Levysoitin on perustaltaan melko yksinkertainen laite. Sen perusosia ovat runko (1), moottori rungon sisällä (2), levylautanen (3), levymatto (4), keskitappi (5), äänivarsi (6), äänirasia (7), rasiakelkka (8), äänivarren vastapaino/neulapainon säätö (9), sivuttaisvedon poiston säädin (10), äänivarren nostovipu (11), äänivarren pidike (12), nopeudenvalintakytkin (13) ja pölykansi (14).

Äänirasiassa on terävä neula, jonka päässä oleva kärki, yleensä tarkkaan hiottu timantti, seuraa levylautasella pyörivälle levylle kaiverrettua ohutta (uran leveys on vain 0,04–0,08 millimetriä eli 4–8 millimetrin sadasosaa) spiraalimaista uraa. Uraan musiikkisignaalin mukaan kaiverretut poikkeamat liikuttavat neulaa ja sen toisessa päässä olevaa magneettia. Äänirasia muuttaa neulan liikkeen sähköksi.

Havainnollinen video levysoittimen toiminnasta:

Video vinyylilevyn valmistuksesta (kesto 14:54, ENG):

Mikä on RIAA?

RIAA-korjain on olennainen osa levysoittimen toiminnassa. RIAA on oikeastaan taajuuskorjain. Tallennuksen aikana äänen matalia taajuuksia vaimennetaan. Tällöin levyyn kaiverrettavan uran liikepoikkeaman ei tarvitse olla niin suuri. Tämä mahdollistaa urien kaivertamisen tiheämmin, siis lähemmäksi toisiaan, ja levylle mahtuu pidempi ura. Pienempi liikepoikkeama myös pienentää äänirasian seurantasäröä. RIAA-korjaus myös vahvistaa korkeita taajuuksia.

Toistettaessa RIAA toimii käänteisesti. Matalien taajuuksien toisto vahvistetaan alkuperäiselle tasolle, ja korkeiden taajuuksien vaimennus vastaavasti vähentää kohinaa ja levyn häiriöitä.
RIAA sisältää myös esivahvistimen, joka vahvistaa äänirasian tuottamaa hyvin heikkoa äänisignaalia.

Vuonna 1954 standardoitu RIAA-korjaus ei heti yleistynyt. Siksi monissa 1930–70-lukujen levyissä saattaa olla äänitteitä, jotka tehtiin kunkin levy-yhtiön omalla korjauskäyrällä. Erillisessä RIAA-korjaimessa voi olla mahdollisuus valita, minkälaista taajuuskorjausta halutaan käyttää.

Levysoitin siis tarvitsee aina RIAA-korjaimen/esivahvistimen. Se voi olla sisäänrakennettuna vahvistimessa, itse levysoittimessa tai erillinen laite.

Jos vahvistimessa on levysoittimelle oma liitäntä, on se merkitty yleensä tekstillä ”phono” tai ”turntable” ja sen yhteydessä on yleensä myös liitäntä levysoittimissa käytettävälle erilliselle maadoitusjohdolle.

Joissain levysoittimissa RIAA-korjain on sisäänrakennettuna, jolloin se voidaan liittää suoraan mihin tahansa vahvistimen tavalliseen linjasisääntuloon.

RIAA-korjaimella on suuri vaikutus äänenlaatuun. Siksi kannattaa välttää hyvin edullisia sisäänrakennetuilla RIAA:lla olevia levysoittimia.

Sama koskee myös edullisten vahvistimien sisäänrakennettuja ja halpoja erillisiä RIAA-korjaimia. Halvalla ei saa hyvää. Paras tulos saadaan varmimmin erillisellä RIAA-korjaimella/esivahvistimella alkaen hintaluokasta 70–120 euroa.

Äänenlaadun kannalta tärkeimpiä ovat äänirasia ja RIAA-korjain.

RIAA voi olla myös sisäänrakennettuna levysoittimessa itsessään. Niiden laadussa on suuriakin eroja. Halvimpia on syytä välttää, jos haluaa oikeasti nauttia levyjen kuuntelusta.
Kuvan soittimessa (Pro-Ject Essential III Digital) on myös sisäänrakennettu ad-muunnin, joka muuntaa analogisen signaalin digitaaliseksi, ja usb-lähtö levysoittimen liittämiseksi suoraan tietokoneeseen.

Paras lopputulos saadaan käyttämällä laadukasta erillistä RIAA-korjainta/esivahvistinta. Markkinoilla on runsaasti vaihtoehtoja alkaen muutamasta kympistä aina useiden satojen eurojen hintaisiin laitteisiin. Laatua löytyy varmimmin alkaen 70–120 eurosta.

Kuvassa Pro-Ject Record Box E (svh. 89 €), jossa on myös usb-lähtö suoraa tietokoneliitäntää varten sekä Pro-Ject Phono Box RS (svh. 799 €), joka tarjoaa erilaisia säätöjä ja valintoja aiheeseen syvemmin vihkiytyneille harrastajille.

Soittimen valinta

Levysoittimen valinta on sinänsä helppoa. Ominaisuuksia ei ole kovin paljoa ihmeteltävänä, ja hinta kulkee aika vakaasti käsi kädessä laadun kanssa – ainakin peruskäyttäjää ajatellen aina noin 700 euroon saakka.

Jos tarkoituksesi on ihan aidosti nauttia vinyylilevyjen kuuntelusta, niin unohda kaikki satasen muovirimpulat ja ole valmis sijoittamaan soittimeen vähintään 200–300 euroa.

Jos budjetti on tiukka tai vaikkei olisikaan, kannattaa harkita myös käytettyä levysoitinta. Niidenkin hinnat tosin ovat nyt tietynlaisen buumin myötä nousseet. Löytöjä voi silti tehdä. Käytettyjä soittimia myyviä liikkeitä löytyy Suomestakin muutamia, Helsingistä muun muassa Kallion Retro & Vintage Audio, Classic Audio ja Hifidealer.

Valintakriteerit:

1. Yleinen tukevuus
Levysoittimen rungon pitää olla tukeva, jotta ulkopuoliset häiriöt, kuten tärinä ja värähtely, eivät välity äänirasiaan ja edelleen vahvistettavaksi. Juuri värähtelyt ovatkin levysoittimien suurin uhka. Perustuuhan levysoittimen koko toiminta värähtelyyn, mutta mielellään vain levyn urasta äänirasian neulaan.

Merkittävin haitallisen värähtelyn lähde on soittimella soitettava musiikki, jonka ääniaallot välittyvät kaiuttimista ympäri kuuntelutilaa, myös takaisin levysoittimeen. Jos ääniaallot pääsevät äänirasiaan saakka, aiheutuu tästä pahimmillaan niin sanottu akustinen takaisinkytkentä, jolloin ääni alkaa kiertämään kaiuttimista takaisin soittimeen ja taas kaiuttimiin ja jälleen takaisin soittimeen ja niin edelleen. Soitin alkaa ikään kuin toistamaan omaa ääntään. Jo tätä ennen värähtely aiheuttaa äänen vääristymistä, erityisesti bassotoiston epätarkkuutta.
Ulkoisten häiriötekijöiden ehkäisyssä levysoittimet voidaan jakaa kahteen pääryhmään, jousitettuihin ja jäykkärunkoisiin. Jousitetuissa rungoissa on ideana, että levylautanen, runko ja äänivarsi kelluvat jousien varassa eristettyinä ympäröivistä rakenteista, kun taas jäykkärunkoisissa levysoittimissa häiriötekijöitä pyritään minimoimaan suurella massalla ja/tai eristävillä ja värähtelyjä vaimentavilla materiaaleilla.

Myös levylautasen tulisi olla tukeva ja värähtelemätön.
Yksi ratkaisu on valmistaa koko levylautanen värähtelyjä kumoavasta materiaalista, kuten esimerkiksi akryylistä. Asiaan voidaan vaikuttaa myös lautasmatoilla, joita voidaan valmistaa eri materiaaleista, kuten huovasta, kumista, korkista tai erilaisista akryyliseoksista. Levymatto toimii myös lisäeristeenä ja torjuu levylautasen värähtelyjen etenemistä levyyn ja sitä kautta ääneen.
Eräs keino levyn soittamisesta aiheutuvien värähtelyjen torjumiseen on levyn puristaminen levylautasta vasten erityisen puristimen tai levypainon, klampin avulla. Näin levyn ja levylautasen tai -maton välille muodostetaan mahdollisimman tiukka kontakti, jotta mahdolliset värähtelyt siirtyvät levystä pois joko mattoon tai lautaseen.
Levylautasen suuri massa pitää myös sen pyörimisnopeuden tasaisena. Levylautasen inertia pitää huolensiitä, ettei nopeuden heittely kuulu äänessä, vaikka lautasta pyörittävä moottori ei aina kävisikään täsmälleen oikealla nopeudella.

Valitse siis tukevan tuntuisella rungolla oleva soitin, jossa on myös jämäkän tuntuinen levylautanen. Levymaton olisi hyvä olla raskasta antistaattista kumimattoa. Ainakin silloin, jos itse levylautanen on kevyt.

2. Laadukas äänirasia ja äänivarsi
Äänirasia on äänenlaadun kannalta levysoittimen tärkein komponentti. Sen laatu on aika suorassa suhteessa hintaan, ja erot ovat suuria, kun niitä vertaa vaikka cd-soittimien välisiin eroihin. Tässä on hyvä luottaa perinteisiin laatumerkkeihin, joita ei tosin ole enää montaa markkinoilla. Tällaisia tunnettuja merkkejä ovat muun muassa Audio-Technica, Goldring, Grado, Nagaoka, Ortofon ja Shure.

Äänirasia tulisi olla tarvittaessa vaihdettavissa, eli se ei saa olla kiinteästi kiinni äänivarressa. Myös äänirasian neulan tulisi olla vaihdettavissa.

Äänirasioita on kahta päätyyppiä: MM, eli Moving Magnet, ja MC, eli Moving Coil. MM on näistä yleisin.

MM-äänirasiassa levyn uran liike välittyy neulan varren toisessa päässä olevaan pieneen magneettiin, jonka sivuilla on ohuesta langasta käämityt kelat (vasen ja oikea kanava), kun taas MC-rasiassa neulan päässä oleva liikkuva osa on magneetin sijasta kela. MC-rasian antojännite on MM-rasiaa pienempi, eikä sitä voi käyttää, ellei vahvistimessa tai RIAA-korjaimessa ole sille omaa asetusta.

Äänivarren tulee olla jäykkä ja resonoimaton. Sen muodolla ei ole väliä, ja se saa olla siis suora tai S-mallinen, kunhan se ei ole muovia ja kunhan sen äänirasia ei ole kiinteää mallia. S-mallisiin ja suoriin äänivarsiin sopii hieman erilaiset äänirasiat, mikä tulee ottaa huomioon äänirasiaa mahdollisesti vaihdettaessa.

3. Säädöt
Vaikka levysoitin olisi käyttövalmis paketista ylös nostettaessa, niin hyvässä ja laadukkaassa soittimessa tulisi silti olla aina säädettävä neulanpaino (tracking force) ja sivuttaisvedon poisto (anti skating). Näitä säätöjä tarvitaan viimeistään äänirasiaa vaihdettaessa.

4. Hyvä ulkoinen RIAA
Tästä voi olla erilaisia mielipiteitä, mutta mielestämme RIAA-korjaimella/esivahvistimella on suuri vaikutus levysoittimen ääneen. Jopa suurin. Olettaen siis, että itse soitin ei ole kuitenkaan mikään satasen ritsa.

Jos muuten laadukkaassa soittimessa tai jo olemassa olevassa vahvistimessa on sisäänrakennettu RIAA, niin saattaa olla iso kynnys lähteä kokeilemaan ulkoista RIAA-korjainta. Jos olemassa olevassa vahvistimessa ei ole RIAA-korjainta, kannattaa soittimeksi valita mieluummin ilman RIAA:ta oleva malli ja sen pariksi erillinen laadukas RIAA-korjain.

5. Hihnalla vai suoraan?
Levylautasta voidaan pyörittää hihnan välityksellä (hihnaveto), tai pyöritys voidaan toteuttaa suoraan levylautaseen keskiakseliin kiinnitetyllä moottorilla (suoraveto). Niin tai näin, levyn pitää pyöriä mahdollisimman tasaisesti ilman huojuntaa ja värinää.

Levysoittimen vetotavalla ei ole sinänsä väliä, joskin suoraveto saattaa olla ajan mittaan luotettavampi tai ainakin huoltovapaampi.

6. Mitä toimintoja?
Levysoitin voi olla täysin käsikäyttöinen, puoliautomaattinen tai täysautomaattinen.

Käsikäyttöisessä soittimessa soitin käynnistetään kytkimestä, äänivarsi siirretään pidikkeestänsä haluttuun kohtaan ja neula lasketaan alas levylle. Levyn lopulla äänivarsi ja neula nostetaan ylös ja siirretään takaisin pidikkeeseensä. Puoliautomaattisessa soittimessa levylautanen käynnistyy yleensä automaattisesti siirrettäessä äänivarsi levyn alkuun. Äänivarsi lasketaan itse alas, mutta levyn loputtua äänivarsi nousee automaattisesti ylös ja palautuu alkuasentoonsa. Täysautomaattisessa soittimessa levyn toisto aloitetaan vain painamalla kytkintä, jolloin äänivarsi siirtyy automaattisesti levyn alkuun, laskeutuu alas ja toisto alkaa. Levyn lopussa äänivarsi nousee automaattisesti ylös ja palautuu alkuasentoonsa ja levylautanen pysähtyy.

Äänivarren lasku ja nostomekanismi on yleensä vaimennettu, ja sitä käytetään erillisellä vivulla tai kytkimellä.

LP-levyt ja single-levyt käyttävät erilaista pyörintänopeutta. Pyörintänopeuden vaihto voidaan tehdä kytkimellä, mutta erityisesti hihnavetoisissa soittimissa pyörintänopeuden vaihto voidaan tehdä myös vaihtamalla vetohihnan paikkaa erikokoiselle hihnapyörälle. Erillinen kytkin on tietenkin hieman helpompi tapa. Joissain soittimissa voi olla myös nopeuden hienosäätö. Single-levyjä varten varustukseen olisi hyvä kuulua erillinen keskiö, eli singlesovitin.

Levysoittimissa on yleensä läpinäkyvä pölykansi, joka suojaa soitinta ja levyä pölyltä. Markkinoilla on myynnissä myös soittimia, joissa pölykansi pitää hankkia lisävarusteena.

Käyttöönotto ja säädöt

Levysoittimet myydään yleensä lähes käyttövalmiina, mutta levylautanen saattaa olla paketissa irrallaan. Käyttöönotto on kuitenkin helppoa: laite varovasti ulos paketista, mahdollisten kuljetustukien poisto, levylautanen paikoilleen, mahdollisen vetohihnan paikoilleen laitto, soittimen sijoitus tukevalle ja suoralle alustalle sekä kytkentä vahvistimeen.

Sijoita levysoitin aina tukevalle alustalle. Vältä sijoitusta kaiuttimien välittömään läheisyyteen, ja jos soitin on kaiuttimien kanssa samalla pinnalla, niin soittimen ja/tai kaiuttimien alle olisi hyvä hankkia jonkinlaiset vaimentimet. Muuten kaiuttimista aiheutuvat värähtelyt voivat kulkeutua takaisin levysoittimeen.

Kytkennässä on huomionarvoista muistaa kytkeä levysoittimien yhteydessä yleensä käytettävä erillinen maadoitusjohto. Ilman sitä äänen tulee helposti hurinaa.

Neulanpaino ja sivuttaisvedon poisto ovat yleensä valmiiksi asetetut, mutta myös niiden asetukset on hyvä tarkistaa.

Neulapaino tarkoittaa painoa/voimaa, jonka neula kohdistaa levyn uraan. Liian suuri paino kuluttaa sekä levyä että neulaa ja huonontaa ääntä. Myös liian pieni paino heikentää äänentoistoa. Tyypillisesti neulapaino on 1,5–2,5 grammaa. Sen määrittelee äänirasian valmistaja.

Neulapaino säädetään yleensä käyttäen äänivarren toisessa päässä olevaa vastapainoa:
Ensin vastapainon asteikko tulee kalibroida nollaan. Tämä tapahtuu siirtämällä vastapaino sellaiseen kohtaan, missä äänivarsi pysyy suorassa eikä kallistu kumpaakaan päähän.
Tässä kohtaa neulapaino on nolla. Vastapainossa oleva painoasteikkorulla käännetään osoittamaan nollaa.
Tämän jälkeen neulapaino säädetään halutuksi asteikkoa ja vastapainoa yhdessä kiertämällä.
Neulapaino voidaan säätää tarkimmin käyttämällä erillistä neulapainovaakaa.

Sivuttaisvedon poisto eli anti skating tarkoittaa äänivarteen levyn pyörimisliikkeestä aiheutuvan, äänivartta ja -rasiaa levyn keskiosaa kohden vetävän sivuttaisvoiman vaikutuksen kompensointia.

Ilman kompensointia neula ikään kuin nojaa levyn uran sisälaitaa vasten. Tämä aiheuttaa virhettä kanavatasapainoon ja voi huonontaa ääntä. Säätö on yleensä säädin lähellä äänivarren kiinnityskohtaa, tai se voi olla myös eräänlainen punnus äänivarren sivulla. Sivuttaisvedon poiston arvo asetetaan valmistajan ohjeiden mukaan, yleensä samaan arvoon kuin neulapaino.

Sivuttaisvedon pystyy säätämään tarkasti oikeaksi tarkoitusta varten myytävillä raidattomilla testilevyillä.

Jos äänivarsi ja neula pysyvät levyllä paikallaan, on sivuttaisveto kohdallaan. Jos äänivarsi pyrkii siirtymään keskelle levyä, tulee sivuttaisvedon poistoa suurentaa. Jos äänivarsi pyrkii poispäin keskiöstä, tulee sivuttaisvedon poistoa pienentää.

Levysoittimesta saattaa löytyä myös paljon muutakin säädettävää, kuten äänivarren korkeus, äänirasian sivuttais- ja pystykulma, rasian etäisyys rasiakelkassa, mutta niihin ei kannata koskea, ellei tiedä tarkkaan mitä on tekemässä.

Levysoittimen käyttöönottoon ja säätämiseen on saatavilla erilaisia apuvälineitä. Kuvassa äänirasian asennukseen ja kohdistamiseen tarkoitettu pahvisapluuna, neulapainovaaka sekä vesivaaka levysoittimen asennon tarkistamiseen.

Levysoittimien sielunelämästä ja säätämisestä enemmän kiinnostuneille voimme suositella Hifiharrastajat Ry:n julkaisemaa Vinyyliopas-kirjaa (10 €). Opasta on myynnissä useissa kirja- ja levyliikkeissä sekä hifin erikoisliikkeissä.

Soittimen ja levyjen käsittely

Levysoitinta tulee käsitellä hellästi ja varovasti. Äänirasian neula vaurioituu todella helposti.

Levyyn tulisi koskea vain sen reunoilta. Levy asetetaan levylautaselle sen keskitappiin. Levyt tulisi aina ennen kuuntelua puhdistaa mahdollisesta pölystä hiilikuituisella levyharjalla ja samoin aina, kun levyn kuuntelu lopetetaan. Levy tulisi laittaa mahdollisimman pian takaisin suojapussiin ja levykoteloonsa.

Likaiset levyt tulisi puhdistaa. Se parantaa niiden äänentoistoa ja pidentää ikää. Kuvassa Pro-Jectin geelimäinen puhdistusmassa sekä erillinen levypesuri.

Levyharja on levysoittimen omistajan tärkein ja välttämätön lisätarvike. Levyt vetävät puoleensa pölyä, joka heikentää toistoa ja myös kuluttaa sekä neulaa että levyä. Levy tulisi puhdistaa pölystä aina ennen soittoa ja soiton jälkeen. Levyä ei ole suositeltavaa jättää seisomaan levysoittimeen.

Levyn kontaktia levylautaseen ja siten sen resonanssia voidaan pienentää levypainolla tai soittimen keskitappiin kiristettävällä levyllä. Painava klamppi lisää myös levylautasen massaa, mikä tasaa sen pieniä nopeudenvaihteluita. Kuvassa Pro-Jectin klamppi.

Levysoittimeen mekaanisesti välittyvä resonansseja voidaan eliminoida levysoittimen alle sijoitettavilla vaimennustassuilla.

Viisi vinkkiä levysoittimesta

1. Levymaton vaihdolla raskaampaan voit saada kevyen levylautasen resonansseja pienemmäksi.
2. Varmista, että naulapaino ja sivuttaisvedon poisto ovat oikein säädetyt.
3. Varmista myös, että levysoitin on täysin suorassa.
4. Onko RIAA-korjain riittävän laadukas?
5. Pidä levyt puhtaana

Asiantuntijan vinkit

Kysyimme 30 vuotta hifialalla olleelta ja yhtä pitkään levysoittimien kanssa toimineelta Antti Heinonsalolta AH Hifisystem Oy:stä, millaisena hän näkee levysoittimien markkinat tänä päivänä? Ovatko soittimet kehittyneet viimeisten 15–20 vuoden aikana? Ja millaisia vinkkejä hän antaisi levysoitinta hankkivalle.

K: Puhutaan paljon levysoittimien ja vinyylilevyjen uudesta tulemisesta. Mistä kuluttajien kasvanut mielenkiinto vinyylilevyjä kohtaan voisi johtua?
”Varmasti yksi syy on ihmisen halu omistaa jotain konkreettista: musiikki, valokuvat, kirjat ja monet muut asiat ovat siirtyneet ’pilveen’. Silti on välillä mukava hankkia jotain, jota voi pidellä käsissään, katsella kunnollisia kuvia ja lukea tekstiä ilman suurennuslasia tai iPadia. Varmasti myös artistien lisääntynyt LP-levyjen julkaisutoiminta vaikuttaa: on mukava omistaa fanittamansa muusikon tuotos näyttävässä ja konkreettisessa muodossa.

Tilanne on muuttunut 30 vuodessa myös siltä osin, että enää kovin suuressa roolissa ei ole digitaalisen ja analogisen äänen vertailu. Ainakaan sillä tavalla, että jompi kumpi totaalisesti mollattaisiin maan rakoon. Nyt on enemmän hyväksytty, että on kaksi erilaista tapaa kuunnella. Vaikka e-kirjat ovat tulleet, on silti kiva välillä lukea ’vanhanaikaisesti’ paperille painettua kirjaa. Siitä huolimatta, että e-kirjassa on kiistämättömät etunsa. Sama pätee vinyylilevyihin.

Levysoitinmarkkinat käyvät tällä hetkellä kuumana. Niin kuin monessa asiassa viihde-elektroniikan alalla on vuosien varrella käynyt, kaikki markkinointimiehet ilmestyvät kuvaan, kun jonkin asian huomataan kasvavan riittävästi ulos marginaalista. Monet isot japanilaiset merkit lopettivat kokonaan stereolaitteiden tuotannon muutamia vuosia sitten. Nyt taas alkaa nousevan auringon suunnasta tulla niin sanottuja 44 senttimetriä leveitä hifilaitteita, ja levysoitin on yhtenä tuotteena mukana.

Yksi hyvä esimerkki on erään toimijan keksintö 2000-luvulta: tehdään kaunis, laadukas pieni monoradio puukuorella. Hinnaksi muodostui 200 euroa. Kun siitä tuli hittituote, yhtäkkiä oli saman näköisiä mutta muovisia, kelvottomia kopiota joka paikassa myynnissä.

Vähän sama ilmiö on nyt nähtävissä levysoittimissa. Jokaisessa kodin marketissa myydään jonkinlaista, yleensä muovista ja halpaa LP-levysoitinta. Valitettavasti moni niistä tuottaa toiveikkaalle ostajalle pettymyksen, ja usein sitten syytetään sitä, että analoginen toisto ei ole mistään kotoisin. Valitettavasti kuluttajien hälytyskellot eivät aina ala soida silloinkaan, kun retrokuorissa myydään vinyylisoitin-CD-radio-vahvistin-kaiutin yhdistelmää hintaan 79 euroa.”

K: Minkä ikäiset asiakkaat ostavat nyt soittimia ja levyjä?
”Perinteisesti LP-levyjä ja -soittimia ovat ostaneet sen ikäluokan ihmiset (lue: miehet), jotka ovat ostaneet vinyylilevyjä jo silloin kun muuta ei ollut. Kuulun itse tuohon ryhmään. Viime aikoina on selvästi huomattu, että levysoittimien ostajissa on yhä enemmän sellaisia, jotka ovat syntyneet paljonkin CD-levyn keksimisen jälkeen, eli vinyyli viehättää yhä nuorempia musiikin harrastajia. Tämä luo tietysti painetta myyjien ammattitaitoa kohtaan: levysoittimen käyttäjän olisi hyvä ymmärtää vinyylilevyn toistamisen perusperiaatteet. Se auttaa saamaan soittimesta enemmän irti sekä säilyttämään levyt ja soitin ehjinä. Mitä laadukkaampi levysoitin on, sen vähemmän se on Plug’n’Play ja vaatii enemmän osaamista käyttäjältään.”

K: Miten soittimet ovat muuttuneet, jos vertaa soittimia 15–20 vuotta sitten nykyisiin soittimiin?
”Vastaus on kaksijakoinen: sinänsä vinyylin toistamisen periaate on vanha, ja siihen ei ole tullut mitään uutta. Sitä voisi verrata kaiuttimiin: toimintaperiaate on keksitty jo kymmeniä vuosia sitten. 1950-luvulla kehitettiin niin sanotut Microgroove- eli LP-levyt ja Recording Industry Association of America (RIAA) määritteli tuotantoon liittyvät tekniset standardit. Sen jälkeen teknisesti suurimmat edistysaskeleet on otettu materiaalien ja tuotantotekniikoiden saralla, aivan kuten kaiuttimissakin. Esimerkkinä voisi olla hiilikuidun käyttö. Myös erilaisten resonanssien hallinta materiaalien ja materiaaliyhdistelmien avulla on kehittynyt.

Toisaalta aiemmin mainittu levysoitinmarkkinoiden kuumentuminen tuo mukanaan yhä suuremmat laatuvaihtelut. Levysoitin on herkkä mekaaninen laite ja se, että se näyttää hyvältä ei vielä riitä. Väärin suunniteltu ja säädetty levysoitin voi pilata levyn pahimmillaan kertasoitolla. Moni käytettyjä levyjä ostava on varmasti törmännyt levyyn, joka silmämääräisesti näyttää priimalta. Soitettaessa kuitenkin särinä on melkoinen: levy on pilattu huonolla neulalla tai päin honkia olevilla säädöillä.”

K: Saako tänä päivänä laadukkaan soittimen edullisemmin kuin aikoinaan?
”Kyllä, varsinkin suhteellisesti tarkastellen. Jos hyvä levysoitin maksoi vuonna 1980 keskimäärin 1 790 markkaa, suoraan euroiksi muutettuna tuo olisi 300 euroa. Kuitenkin suhteutettuna ostovoimaan 300 euroa nyt on hyvin halpa verrattuna 1 800 markkaan aikoinaan: se saattoi olla keskimääräinen kuukausipalkka vuonna 1980.”

K: Paljonko maksaa minimissään mielestäsi hyvä levysoitin, ja mihin asioihin sen hankinnassa pitää kiinnittää huomioita?
”Levysoitin poikkeaa kaikista muista ohjelmalähteistä aivan ratkaisevasti: se on mekaaninen laite, jonka on tarkoitus kaivaa uskottava ääni ihmisen hiuksen paksuuteen verrattavasta kiemurtelevasta urasta. Kaikki tietävät, että elektroniikka on nykyään halpaa: meillä kaikilla on taskuissamme hyvä esimerkki tästä nykyaikaisen matkapuhelimen muodossa. Mekaniikka ja käsityö puolestaan ei ole halpaa. Siksi on syytä suhtautua kriittisesti halpaan levysoittimeen. Levysoittimessa on useita osia, jotka kaikki ovat tärkeitä lopullisen äänen kannalta. Näitä ovat runkorakenne, laakeri ja levylautanen, moottori, äänivarsi ja äänirasia. Tähän lisäksi sitten vielä liuta muita osia: kaapelointi, virtalähde, pölykansi, pintaviimeistely ja niin edespäin. Kun tehdään soitin edulliseen hintaluokkaan, tehdään aina kompromisseja. Voisikin sanoa, että 300–500 euron luokassa laatuvalmistajien soittimien erot johtuvat eri tavalla valituista kompromisseista! Sama pätee kalliimpiinkin hintaluokkiin, mutta niissä valmistajien tarvitsee tehdä vähemmän kompromisseja ja sen takia lopputuloskin on parempi.

300–500 euroa alkaa olla sellainen hintataso, josta alkaen voi odottaa saavansa kelvollista ääntä tuottavan, asiallisesti suunnitellun levysoittimen. Pitää vain osata valita soitin, jonka valmistaja on tehnyt oikeat kompromissit.

Toisaalta levysoitin on sellainen hifikomponentti, johon oikein satsatut lisäeurot parantavat suoraan ääntä. Levysoitin on myös yleensä sisutuksessa hyvin näkyvä elementti, ja lisäinvestoinnilla saa myös parempaa laatua visuaalisesti.

Omasta mielestäni vinyylitoiston optimaalinen hinnan ja laadun suhde saavutetaan 1 500–2 000 euron hintaluokassa. Lasken mukaan koko ketjun: levysoittimen, äänirasian ja levysoitinesivahvistimen yhteensä. Harrastuksen kehittyessä on täysin perusteltavissa tämän ylikin meneminen, kunhan hankinta perustuu omaan perusteltuun harkintaan.”

K: Mikä soitin sinulla itselläsi on?
”Pro-Ject Signature 10, noin 10 erilaista äänirasiaa, lähes kaikki MC-tyyppiä. Päivittäiskuuntelua palvelee Ortofon MC Windfeld, juhlavammissa tilanteissa varren nokkaan asennetaan joku viidestä Ortofonin SPU-sarjan “klöntistä”. Signature 10 on näppärä, koska siinä on irrotettava rasiakelkka. Myös mono-levyille minulla on erikseen äänirasiat. Vinkki: älä automaattisesti ohita mono-levyjä.”

K: Lempilevysi (vinyylinä)?
”Vaikeaa ellei mahdotonta nimetä yhtä levyä. Niitä on hyllyssä yli 3 000, ja kaikkien hankintaan on ollut olevinaan jokin perusteltu syy. Mukavinta kuitenkin ehkä vinyyliltä on kuunnella sen aikakauden musiikkia, joka on alun perinkin tehty ennen digitaalisen äänentoiston tuloa. Esimerkiksi 1950- ja -60-luvun jazz usein kuulostaa vinyyliltä aivan erityisen mehukkaalta. Samoin 1960- ja -70-luvun rock toimii hyvin LP-levyiltä. Vinyylilevyn mahdolliset häiriöäänetkään ei tunnu niin kummoisilta, jos kitaravahvistimen hurina tai nauhakohinakin kuuluu äänitteessä.”

Sovellusvinkit

RPM Speed & Wow- (Android) ja RPM - Turntable Speed Accuracy -sovelluksella (iOS) voi mitata levysoittimen tarkan pyörintänopeuden, ja se myös näyttää nopeuden nopean vaihtelun (värinä ja huojunta).
Vibrometer-sovellus (Android) taas mittaa itse soittimen mahdollista tärinää tai siihen muualta kulkeutuvia värähtelyjä.
Tarkkaan säätämiseen ja mittaukseen on tarjolla monipuolinen Adjust+ -niminen Windows-ohjelma, joka sisältää useita mittauksia levysoittimen suorituskyvyn arvioimiseen. Lisätiedot: www.feickert.org (EI ENÄÄ SAATAVANA).

Sanasto

Akustinen takaisinkytkentä (kiertäminen): Tilanne, missä ääni kiertää kaiuttimista takaisin mikrofoniin ja taas uudestaan vahvistimen kautta kaiuttimiin ja taas mikrofoniin ja niin edelleen. Tilanne voi ilmetä myös levysoittimissa, missä erityisesti matalat taajuudet voivat alkaa kiertää äänirasian poimiessa ilman kautta välittyvän värähtelyn ikään kuin mikrofonina.

Anti Skating: Katso sivuttaisvedon poisto.

Hiilikuituharja (pölyharja): Harja, jolla pyyhitään levyn pinnasta pöly pois.

Keskitappi: Levylautasen keskellä oleva tappi, joka keskittää levyn levylautaselle.

Klamppi: Levyn päälle keskitappiin sijoitettava paino tai levyä vasten kiristettävä pyöreä levy. Painavat levyn tiukemmin levylautaseen ja -mattoon kiinni. Pienentää resonansseja. Painoklamppi lisää myös levylautasen kokonaismassaa.

LP-levy: Long Play record, eli pitkäsoittolevy. Kaksipuolinen levy, johon mahtuu 40–60 minuuttia musiikkia.

MM-rasia: Moving Magnet -äänirasiassa neulan liike välittyy magneettiin, joka liikkuu kahden pienen kelan välissä tuottaen keloihin sähkövirran vaihtelua.

MC-rasia: Moving Coil -äänirasiassa neulan liike välittyy keloihin, jotka sijaitsevat magneettikentässä. Liike muodostaa keloihin sähkövirran vaihtelua.

Neula: Äänirasian osa, joka liikkuu levyn urassa.

Neulapaino: Paino, jonka neula kohdistaa levyn uraan. Yleensä 1,5–2,5 grammaa. Liian pieni tai suuri neulapaino kuluttaa levyä ja lisää ääneen säröä. Neulapainon tarkka säätö tehdään neulapainovaa’alla.

Savikiekko: Savikiekoiksi kutsutaan vanhoja levyjä, jotka on valmistettu sellakan ja mustan jauhetun kiven sekoituksesta.

Sellakka: Orgaaninen polymeeri ja hartsi, jota saadaan Kaakkois-Aasian ja Intian itäisten osien metsissä elävästä Kerria lacca -hyönteisnaaraan munakoteloidensa suojaksi erittämästä hauraasta aineesta. Suomeksi lajista on käytetty ainakin nimiä lakkakirva ja lakkakilpikirva. (Lähde: Wikipedia)

Sinkku, Single: Halkaisijaltaan 7-tuumainen LP-levyä pienempi levy, jonka pyörimisnopeus on 45 kierrosta minuutissa. Levyillä yleensä vain kaksi kappaletta (yksi per puoli).

Singlesovitin/-keskiö: Single-levyissä on yleensä keskellä iso reikä (jukebox-käyttöä varten). Single-levyjen soittamiseksi levysoittimissa tarvitaan erillinen sovitin, singlekeskiö.

Sivuttaisvedon poisto: Äänivarren ja äänirasian geometria yhdessä levyn pyörimisliikkeen kanssa saa aikaan sivuttaisvoiman, joka vetää äänivarren päätä levyn keskiötä kohden. Tämä aiheuttaa neulan nojaamista levyn uran sisäreunaa vasten ja muun muassa kanavatasapainon epäbalanssia. Sivuttaisvedon poisto kompensoi tätä ilmiötä joko säädettävällä jousivoimalla tai punnuspainolla. Säädetään valmistaja ohjeiden mukaan tai tähän tarkoitetun testilevyn avulla.

Tracking force: Katso neulapaino

Pölykansi: Levysoittimen päällä oleva, yleensä läpinäkyvästä pleksistä tehty kansi, joka suojaa levyä ja levysoitinta pölyltä. Levy tulee sähköiseksi soitettaessa ja kerää helposti pölyä itseensä.

Pyörimisnopeus: Normaalin LP-levyn pyörimisnopeus on 33,3 kierrosta minuutissa. Single-levyjen 45 kierrosta minuutissa. Vanhojen savikiekkojen 78 kierrosta minuutissa.

Rasiakelkka: Äänivarren osa, johon äänirasia kiinnitetään. Voi olla irrotettava.

RIAA: Äänilevyjä tehtäessä käytettävä korjaus, jolla saadaan levylle enemmän musiikkia ja parempi äänenlaatu. Toistettaessa tarvitaan RIAA-korjain. RIAA-korjaimen tulisi olla laadukas.

Äänirasia (cartridge, pickup): Sähkömekaaninen laite, joka muuttaa levyn uran äänirasian neulaan aiheuttaman mekaanisen liikkeen sähkövirran vaihteluksi.