Testissä Leica M10: Legenda porskuttaa ja voi hyvin!

Leica on vanhin elossa oleva teollinen kameravalmistaja yli satavuotisella historialla, mikä ei ole huono saavutus, kun katsoo kameramaailman lähihistorian myllerrystä. Leica herättää aina voimakkaita tunteita puoleen jos toiseenkin. Usein saksalaisvalmistajaan yhdistetään vanhanaikaiset kamerat, joilla on hirveä hinta. Samalla Leica kuitenkin pyörii monen päiväunissa. Millaista legendaarisella, monen merkittävän valokuvaajan luottokameralla olisi kuvata?

Digitaalisen M-sarjan uusin kamerarunko esiteltiin äskettäin, ja minulla oli heti tuoreeltaan mahdollisuus kuvata Leica M10:llä viikon verran. Edellinen Leica M -kokeiluni ei ollut kovin positiivinen kokemus, ja siksi olin hieman varautunut ennen kuin sain M10:n käsiini. Mietin, että löydänkö kovin paljon positiivista sanottavaa uusimmasta digitaalisesta mittaetsinkamerasta.

Pelkistettyä käytännöllisyyttä
Leica M10 on ensimmäinen digi-M, joka on paksuudeltaan saman mittainen kuin filmi-M. Kaikki aikaisemmat digi-M:t ovat olleet filmiversioita paksumpia, mikä on tuntunut epämukavalta kuvatessa. Kyse on 3,8 millimetrin siivusta, joka on onnistuttu leikkaamaan rungon paksuudesta, ja vaikka se ei kummoiselta kuulosta, se merkitsee kuvausotteeseen paljon. Kaiken lisäksi filmi-Leicaan tottuneen lihasmuistia ei tarvitse kalibroida uudelleen, vaan M10 on tutun tuntuinen heti.
Runko on mattamustaa metallia, ja huomio kiinnittyy erittäin yksinkertaiseen muotoiluun. Linjat ovat selkeät, eikä turhia nappeja ole. Ei edes videokuvausnappia, koska M10:llä ei voi kuvata videota – valmistajan mukaan kuvaajien toiveesta. Takanäytön vierestä on kadotettu kaksi painiketta, ja jäljelle on jäänyt kolme. Sen lisäksi on virtakytkin, laukaisin, peukalorulla ja yksi nappi etuseinässä. Etsimen halokehän valitsinvipu on myös etuseinässä. Rungon päällä ovat valotusaika- ja herkkyydensäätökiekot.
Runko on suhteellisen kompakti, mutta pienestä ei voi puhua, ja painoa on yllättävän paljon. Taakaksi Leicaa ei voi sanoa, mutta metallin voi tuntea myös kantaessa. Kuvausote on ok, mutta paranee huomattavasti salamakenkään kiinnittyvällä peukalotuella, joka on lisävaruste. Jos tarve on vieläkin kiinteämmälle otteelle, varustevalikoimasta löytyy myös pohjaan kiinnittyvä sormituki.
Bajonetti ulkonee hieman rungosta, mikä ei häiritse, mutta lienee ollut pakollinen myönnytys, jotta
runkoa on saatu ohennettua.

M niin kuin mittaetsin
Leica M10 on niin sanottu mittaetsinkamera, jonka tarkennus toimii vain käsin. Tarkentaessa kohdistetaan etsimen keskellä oleva kaksoiskuva haluttuun kohteeseen, jolloin tarkennus on kohdallaan. Näkymä mittaetsimen läpi on hyvin pelkistetty, ja se antaa hyvin vähän tietoa kuvaajalle. Ikkunasta näkee rajauksen suurin piirtein, ja tarkennuksen suorakaiteen muotoinen alue on keskellä. Ikkunan alareunassa näkyy automaatilla valotusaika ja käsisäädöllä valotusmittari. Rajaus on yllättävän tarkka, mutta ei silti ollenkaan sama kuin peilietsimessä – puhumattakaan sähköisestä. Syväterävyyttä on mahdoton tarkistaa, se jää arvion varaan.
Mittaetsimellä tarkentaminen on parhaimmillaan nopeaa ja tarkkaa, mutta jos kohteessa on toistuvaa kuviota eri etäisyyksillä (esimerkiksi puiden oksia), voi olla vaikea hahmottaa minkä osan kohdistaa tarkentaessa. Koska mittaetsin on täysin mekaaninen ja sen tarkkuus perustuu mekaniikan kalibrointiin, voi tarkkuus ajan myötä heikentyä, kun mekaniikka kuluu. Mitä pitempi polttoväli sitä epätarkempi on mittaetsin, ja vastaavasti laajakulmalla se on parhaimmillaan.
Etsinkuva ei myöskään muutu polttovälin mukaan, vaan etsimessä näkyy rajausviivat kullekin polttovälille. Laajakulmaobjektiivin näkymä täyttää koko etsimen, mutta teleobjektiivin näkymä rajaa etsinkuvan keskeltä pienen alueen. Okulaaria ja etsimen suurennusta on muutettu edeltäjästä niin, että silmälaseillakin olisi helpompi nähdä koko etsinkuva. Käytännössä 50 millimetrin rajausviivat voi vaivatta nähdä silmälaseilla, mutta esimerkiksi 28 millimetrin kanssa silmä pitää saada aivan kiinni okulaariin. Onneksi lisävarusteista löytyy laadukas sähköinen salamakenkään kiinnittyvä etsin, jonka kanssa M10 on kuin mikä tahansa peilitön kamera käsitarkennuksella.

Perinne ja nykyaika kohtaavat
Minulla oli yllättävän hauskaa, kun kuvasin Leicalla. Vaikka mittaetsin on aika askeettinen, niin huomasin siinä hyvääkin. Mietin nimittäin paljon vähemmän kuvaamisen teknisiä asioita verrattuna tavallisella digikameralla kuvaamiseen. Kuvaaminen muistutti etäisesti ja hyvässä mielessä filmikuvaamista.
Laitoin takanäytön kokonaan pois päältä ja kuvittelin, miltä lopputulos näyttäisi. Se tuntui virkistävältä, ja siinä yhdistyi hienosti nykyaika menneisyyteen. Pienen totuttelun jälkeen aloin jopa pitää mittaetsimestä, mutta vain 50 millimetrin objektiivin kanssa, koska laajemman 28 millimetrin objektiivin etsinkuvaa en silmälaseilla voinut nähdä kokonaan. Laajakulmalla tarkennus oli helppoa mutta kuvan rajaus ei, joten sähköinen etsin oli käytännössä välttämätön. Ilman silmälaseja tilanne
on tietenkin toinen.

Legendaarisuus ei ole ilmaista
Käytettävyydeltään Leica M10 on modernilla tasolla. Kameran toiminta on jouhevaa ja napakkaa. Ainoastaan käyntiinlähtö on hieman hidas tämän päivän mittapuulla. Kun virrat kytketään, kestää selkeän hetken, ehkä reilun sekunnin, ennen kuin laite on kuvausvalmis. Samalla kun runkoa on ohennettu, on myös akkua pienennetty, mutta varsinkin mittaetsimellä kuvatessa virtaa riittää mainiosti. Valitettavasti usb-lataus ei ole mahdollista.
Wifi kuuluu myös Leican varustukseen, ja kameraan saa yhteyden asentamalla Android- tai iOS-laitteeseen Leica M -sovelluksen. Kameran kauko-ohjaus ja kuvien siirto mobiililaitteeseen on mahdollista. Sovellus on selkeä käyttää ja tuo osaltaan M10:n nykyaikaan, jossa kuvien nopea jakaminen voi olla tärkeä ominaisuus.
Leica M oli tällä kertaa hauska kokemus, ja voisin kuvata sillä enemmänkin. Mittaetsinkamera on täysin erilainen kuin mikään muu, ja on helppo ymmärtää, että jos on ikänsä sellaisella kuvannut, niin mikään muu ei kelpaa. Toisaalta taas voi sanoa, että se on vanhanaikainen ja hankala, mikä on myös totta. Jos joku haluaa mittaetsimen läpi tähtäillä, niin se suotakoon. Onneksi on edes yksi digitaalinen mittaetsinkamera.
Kokeilussa ollut Leica-kalusto maksaa seuraavasti: M10-runko 6 499 euroa, Apo-Summicron M 2/50 mm musta 6 315 euroa ja Summicron M 2/28 mm 3 999 euroa. Sähköinen etsin maksaa noin 550 euroa ja peukalotuki 239 euroa. Eli siis koko paketti noin 17 602 euroa, joten ihan pikkusummista ei todellakaan puhuta – mutta rahaahan se vain on. Sitä paitsi, kun muut valmistajat ovat lähes poikkeuksetta nostaneet hintoja tai uusi kameramalli maksaa enemmän kuin vanha, niin Leica M10 maksaa saman verran kuin edeltäjänsä uutena.
Kuulen jo kuoron parkuvan: on täysin järjetöntä maksaa noin paljon kamerasta! Tavallaan kyllä, mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin kuinka moni kameraostos tehdään järjellä? Väittäisin, että harrastuksiin käytetään keskimäärin juuri niin paljon rahaa kuin on varaa tai niin paljon kuin uskaltaa.
Järki ei niinkään sanele ostoksia, vaan käytettävissä oleva raha. Jotkut harrastukset maksavat enemmän kuin toiset. Minusta ainakin olisi kiva omistaa Leica M10 parilla objektiivilla, mutta kun ei ole varaa.

LEICA M10

Hinta: 6 499 €
Kenno: 36x24 mm CMOS, 24 megapikseliä
Herkkyys: ISO 100 – 50 000
Suljinajat: 1/4000 – 125 s, 1/180 X-sync (HSS)
Videokuva: Ei
Etsin: Mittaetsin ja lcd, lisävarusteena Leica Visoflex EVF (salamakenkään)
Korttipaikka: SD(HC/XC)
Mitat (l x k x s): 139 x 80 x 38,5 mm
Paino: 660 g
Lisätiedot: www.leica-camera.com