Florence and The Machine: High As Hope – Massiiviseen pauhuunsa kohoava ilmaisu

Brittiläisen indierockin dramaattisimpiin tulkitsijoihin kuuluvan Florence + The Machinen edellinen How Big, How Blue, How Beautiful (2015) oli aavistuksen ilmavampi irtiotto alakulon sävyttämästä Ceremonialsista (2011). Tuore High As Hope puolestaan vie solisti Florence Welchin johtaman orkesterin entistäkin aurinkoisempaan suuntaan.

Hiukan kompaktimpi mutta tarvittaessa tuttuun massiiviseen pauhuunsa kohoava ilmaisu toimii jälleen mainiosti, mikä käy ilmi jo albumin avausraidalla June.
Welch yhtyeineen osaa rakennella, purkaa ja piilotellakin erilaisia dramaattisia käänteitä musiikissaan, joka nojaa luontevasti modernin indien hyväksi havaittuihin konventioihin mutta henkii silti omintakeista tunnelmaansa.

High As Hope on yli kymmenvuotiaan yhtyeen neljäs albumi, jonka yleissävystä räikeydet ovat jo haalistuneet. Tavallaan pehmeässä, mukavasti unelmoivassa musiikissa on puolensa, mutta toisaalta taas yleisen leppoisuuden vastapainoksi olisi voinut toivoa edes muutaman repäisevämmän irtioton. Levyltä ei tahdo löytyä esimerkiksi debyyttialbumin Dog Days Are Overin kaltaista täsmäiskua, vaikka Patricia samankaltaista stadionhittiainesta väläyttääkin.

Orgaanisempi ja luontevampi Florence + The Machine vetoaa kuitenkin varmasti sekä yhtyeen vanhoihin ystäviin että heihin, joita kiinnostaa tutustua tuoreeseen, taiten tuotettuun ja toteutettuun indie-saundiin.