Provinssirock 1997. Yksitoistavuotias musadiggari istuu päälavan miksauspöydän viereisellä korokkeella ja kuuntelee vesisateessa kätensä loukanneen Brett Andersonin laulua. Mikrofonia ruoskan tavoin pyörittävä Anderson jättää nälän nuorukaiselle, josta tulee sittemmin muusikko ja toimittaja.
Kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin sama musadiggari istuu vesisateessa kuunnellen Sueden uutta albumia korvalappustereoista ja fiilistelee, mitä bändille on tapahtunut tässä välissä. Välirikkoja, hajoaminen, reunion, ja nyt kolmas albumi uudelleenkootulla yhtyeellä.
Alkuperäinen kitaristi Bernard Butler ei ole enää yhtyeessä, mutta eipä ollut silloin Provinssissakaan. Hyvin surisee myös Richard Oakesin kuusikielinen Brett Andersonin duettoparina.
Andersonin ääni puolestaan tuntuu elävän sitkeästi 1990-lukua. Eräs pop-musiikin tunnusomaisimmista äänistä on säilyttänyt menninkäismäisen teränsä ja tutuksi käyneet falsettikiksaukset.
Suoraa Beautiful Onesin tai Animal Nitraten kaltaista sukupolvianthemia The Blue Hourilta ei löydy, mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen uskon, ettei tarvitse löytyäkään.
Wastelands, Beyond the Outskirts ja muut kappaleet soivat Sueden taidolla ja sydämestä luomaa unelmoijarokkia ja vaivuttavat kuulijan takaisin 90-luvun tummenevaan iltaan ja äitelänväristen lavavalojen välkkeeseen.
Kommentit