Hifin Historiaa Leak Trough Line Stereo 3
Teksti & kuvat: AVPlus-toimitus

Suomalaiset kuuntelevat radiota päivittäin vajaat kolme tuntia, ja se on  suosituin audiolähde kaikissa ikäryhmissä. Leakin kaltaisille laatuvirittimille pitäisi olla kysyntää. 

Mitä on vintage-hifi? Minkälaiset laitteet kelpaavat vintageksi? Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta. Joillekin 1980-luvun Sonyt, Marantzit, Yamahat, Onkyot ja Kenwoodit ynnä muut menevät täyttä häkää vintagesta. Kun tarkastelua vähän laajennetaan, näkökulmaa tiukennetaan ja asennetta vakavoitetaan, vintagea löytääkseen pitää mennä vielä 20, 30, 40 vuotta taaksepäin.

Silloin esimerkiksi sellaiset nimet, kuten Quad, Fisher, Ampex, Armstrong, Mullard, Heathkit, McIntosh, Decca, Dynaco, Lowther, Rogers, Pamphonic, Pye, Radford, Tannoy ja monet muut putkahtavat esiin Grundigin ja Philipsin, General ja Western Electricin, RCA:n ja Harmanin lisäksi. Osa on edelleenkin tuttuja merkkejä, mutta moni  ei ole, ja tähän ryhmään kuuluu myös H. J. Leakin vuonna 1934 perustama H. J. Leak & Co. Ltd.

"Leak oli Englannin yksi ensimmäisistä todellisista high fidelity -laitevalmistajista."

Leak oli Englannin yksi ensimmäisistä todellisista high fidelity -laitevalmistajista Peter Walkerin Quadin (vuonna 1936), Briggsin Wharfedalen (vuonna 1932) ja Guy R. Fountainin Tannoyn (vuonna 1926) ohella. Varsinkin 1950- ja 1960-luvuilla Leak oli voimissaan ja valmisti arvostettuja vahvistimia, radiovastaanottimia ja kaiuttimia (Leak Sandwich), jopa äänirasioita, äänivarsia ja levysoittimia.

Kestävintä suunnittelua edustivat Leakin vahvistimet, joista varhaisimmat oli tehty pa-tarkoituksiin. Tekniikaltaan ne olivat usein parikymmenwattisia teho-triodien (esimerkiksi Osram DA30) ympärille rakennettuja vuorovaihevahvistimia. Sittemmin 1940-luvun lopulla Leak alkoi kehittää takaisinkytkentää hyödyntäviä vahvistimia Bellin patentin ja EMI:n Alan Blumleinin kokeilujen pohjalta.

Harold Leakilla oli tapana antaa laitteilleen lisänimi jonkin keskeisen teknisen ominaisuuden mukaan. Tällainen oli esimerkiksi Point One. Ensimmäinen Point One -vahvistin valmistui vuonna 1945, pari vuotta ennen ensimmäistä Williamsonin push-pull-vahvistinta. Lisänimi Point One tuli siitä, että vahvistimien harmoninen kokonaissärö oli tuolloin sensaatiomaisen alhainen 0,1 prosenttia, kun se kilpailijoilla oli tyypillisesti 20-kertainen eli kaksi prosenttia. Harold Leak antoi myös virittimilleen lisänimen, mutta palataan siihen kohta.

"Putkitekniikan jalostuessa kohti huippuaan 1960-luvulla tulivat transistorivahvistimet ja alkoivat kooltaan pienempinä, kevyempinä ja edullisempina syöstä putkilaitteita markkinoilta."

Jonkin aikaa Leakilla meni hyvin vahvistimiensa kanssa. Ensimmäinen Point One -vahvistin, Leak Type 15, otti kahdesta KT66-putkesta vuorovaiheperiaatteella 15 wattia 0,1 prosentin säröllä ja 26 desibelin takaisinkytkennällä (yli neljän vahvistusasteen). Kuuluisin ja edelleen arvostettu on Leak TL/12 Point One Amplifier vuodelta 1948 kolmella vahvistinasteella ja kohtuullisella hinnalla. Tällä vahvistimella Leak raivasi tietä Euroopan orastaville high fidelity -markkinoille 1950- ja 60-luvuilla. Myöhemmissä vahvistimissaan (esimerkiksi TL/10, TL/25, TL/12-Plus, TL/25-Plus, TL/50-Plus sekä Stereo 20, Stereo 50 ja Stereo 60) Leak hyödynsi samaa topologiaa mutta tehokkaammilla pääteputkilla ja joissakin malleissa pääteasteen ultra-lineaarikytkentää. Monet näistä laitteista ovat edelleen kysyttyjä.

Sitten kävi kuten tekniikan kehittymisessä usein käy. Putkitekniikan jalostuessa kohti huippuaan 1960-luvulla tulivat transistorivahvistimet ja alkoivat kooltaan pienempinä, kevyempinä ja edullisempina syöstä putkilaitteita markkinoilta. Lyhyessä ajassa kasoittain putkiradioita/virittimiä ja putkivahvistimia päätyi ullakoille tai kaatopaikoille.

Realiteettien edessä Harold Joseph myi Leakin Rank Organisationille vuonna 1969. Muutaman vuoden firma jaksoi vielä tuoda markkinoille uusia vahvistinmalleja ja erityisesti kaiuttimia todetakseen pian japanilaisten elektroniikkavalmistajien ylivoiman. Niin päättyi Leakin tarina arvostettuna brittiläisenä hifimerkkinä 1970-luvun alussa.

Vintage-virittimet

Kun puheeksi tulee legendaariset vintage-virittimet, ensimmäisenä mieleen juolahtavat sellaiset jättiläiset, kuten Marantz Model 10B ja 2110, McIntosh MR67 ja MR78, Accuphase T100, Magnun MT108, Sequerra Model 1 ja muutama muu. Jos englantilaisilta kysyttäisiin, luetteloon lisättäisiin Quad FM3 ja ennen kaikkea Leakin Trough-Line-virittimet. Niiden yllä ei ehkä ole samaa sädekehää kuin edellä mainituilla, mutta niiden äänenlaatua pidetään ensiluokkaisena.

Jo 1950-luvun lopulla perustason levysoittimesta, hifivahvistimesta ja kaiuttimista saatava ääni oli jo sitä luokkaa, että musiikin kuuntelijat eivät enää hyväksyneet mitä tahansa ääntä virittimistään ja radioistaan. Uusi kohinattomampi ja laajakaistaisempi fm-tekniikka teki tuloaan ja lisäsi odotuksia äänenlaadun paranemisesta.

BBC oli tämän kehitystyön kärjessä. Osittain Point One -vahvistimillaan hankkimansa maineen turvin Harold Leak onnistui saamaan käsiinsä yhden BBC:n käytössä olleista STC-fm-virittimistä. Sillä se pääsi testaamaan uutta tekniikkaa. Kun Leakin ensimmäinen viritin ei täyttänyt odotuksia, ryhtyi valmistaja vuonna 1954 kehittämään omaa viritintään puhtaalta pöydältä. Kehitystiimiin kuuluivat muun muassa BBC-insinöörit Stan Amos ja G.C. Johnson.

"Nimi tulee laitteessa käytetystä viritinelementistä."

Vuoden suunnittelutyön jälkeen laite oli valmis. Harold Leak antoi sille lisänimen Trough-Line. Nimi tulee laitteessa käytetystä viritinelementistä. Virittimien ongelma tuohon aikaan oli, että ne eivät pysyneet vireessä, koska putkien lämpötilavaihteluista johtuen komponentit, ja erityisesti virityspiirin kelat, joilla ohjataan paikallisoskillaattoria ja halutun radiotaajuuden viritystä, laajenivat tai supistuivat aiheuttaen induktanssivaihteluita. Siitä seurasi, että  virittimiä piti jatkuvasti virittää uudelleen halutulle taajuudelle.

Leakin Trough-Line-virittimet toimivat, kuten virittimet yleensä, superheterodyyniperiatteella. Niissä radiotaajuus sekoitetaan sekoittimessa paikallisoskillaattorin tuottaman taajuuden kanssa välitaajuuden (IF) luomiseksi (Trough-Line-virittimissä se on 12,5 megahertsiä). Jos paikallisoskillaattori vierii, viritin ei pysy vireessä. Tähän ongelmaan Leakin ratkaisu oli korvata tavanomainen kela transmissiolinjalla, joka oli toteutettu U:n muotoisella kelalla (trough) sen avoin pää alaspäin suunnattuna. Keskellä kulkeva johdin oli kytketty napojen kautta oskillaattoripiiriin ja virityskondensaattoriin. Ratkaisulla Leak sai pidettyä lämpötilavaihtelut minimissä ja oskillaattorin taajuuden hyvin vakaana.

"Keskellä kulkeva johdin oli kytketty napojen kautta oskillaattoripiiriin ja virityskondensaattoriin. Ratkaisulla Leak sai pidettyä lämpötilavaihtelut minimissä ja oskillaattorin taajuuden hyvin vakaana."

Ensimmäinen Trough-Line-viritin oli lähes kuutionmuotoinen, modernin tyylikäs (volume- ja viritysnuppi sekä asteikko) ja erittäin painava. Trough-Line-tekniikka vaati lisäksi paljon siihen aikaan kallista kuparia mikä teki laitteesta myös hyvin kalliin. Viritin toimi vain viritystaajuuksilla 88–100 megahertsiä, mutta toisin kuin kilpailijoilla, joiden virittimet ottivat virran esi- tai päätevahvistimesta, Leakin virittimessä oli oma virtalähde. Antennille oli ruuviliitäntä ja ulostulolle rca-liitinpari. Mk 1 -versiota valmistettiin vuoteen 1959 saakka.

Trough-Line Mk2 ilmestyi vuonna 1960, ja kultaruskealla diakonista valmistetulla etulevyllään se oli jonkinlainen art-deco-versio Mk 1:stä. Virittimen ulkoasu myötäili Leakin Varislope-esivahvistinta ja sitä kautta myös Stereo 20 -päätevahvistinta. Laite virittyi  108 megahertsiin asti, ja täten se on siis edelleen käyttökelpoinen. Tässä mallissa Leak käytti edullisempaa kuparipinnoitettua teräsoskillaattoria. Vaikka tuohon aikaan ei vielä ollut hyväksyttyä standardia stereo-fm-dekoodaukselle, Leak varautui sellaisen tuloon lisäämällä virittimen taakse niin sanotut Multiplex-rca-liittimet, joihin ulkoinen stereo-dekooderi voitiin tarvittaessa kytkeä. Tässä mallissa oli myös kytkin automaattiselle taajuussäädölle ja Local/Distance-herkkyyssäädin.

Mitoiltaan 29,2 x 10,8 x 21-senttimetrinen, putkitoiminen Leak Trough-Line Stereo Mk3 lanseerattiin vuonna 1964. Muodollaan ja hopean–mustalla värityksellään se oli ulkoisesti istuva pari valmistajan Stereo 30 -transistorivahvistimelle.

Leak Trough-Line Mk3

Kompakti (mitat 29,2 x 10,8 x 21 senttimetriä) putkitoiminen Trough-Line Mk3 lanseerattiin vuonna 1964. Muodoltaan ja väritykseltään (hopea–musta) se oli ulkoisesti istuva pari Stereo 30 -transistorivahvistimelle. Elektroniikkapuoli säilyi samana kuin aiemmissa versioissa, mutta kun vuonna 1966 stereolähetykset lopulta aloitettiin Iso-Britanniassa, Leak toi markkinoille uuden version TL 3 -virittimestä nimeltä Trough-line Stereo 3, jossa on sisäänrakennettu stereodekooderi ja takaa lähtevät välijohdot kahdelle kanavalle. Jonkin aikaa Leak tarjosi stereopäivitystä Trough-Line Mk 2- ja Mk 3 -monovirittimien omistajille. Monoviritin maksoi 32 puntaa ja stereo 47 puntaa.

Vuonna 1969 Leak toi markkinoille vielä yhden virittimen, hyvännäköisen Leak Stereofetic -transistorivirittimen. Tätä mallia ei kuitenkaan pidetä ääneltään samantasoisena – kenties putkien miellyttävämmästä säröspektristä johtuen – eikä historiallisesti yhtä merkittävänä laitelanseerauksena kuin TL-virittimiä.

Leak Trough-Line Stereo Mk3:n takaa löytyy antenniliitännät sekä äänen ulostulo rca-muodossa. Virtalähde on sisäänrakennettu.

Kelpo fm-ääntä

Siinä missä cd-soittimen kytkeminen vintage-vahvistimeen, esimerkiksi Leakin Stereo 30 Plussaan, ei ole läpihuutojuttu johtuen oton herkkyydestä (esimerkiksi 60–250 millivolttia versus cd-soittimen kahden voltin antojännite), vintage-virittimen kytkeminen ei yleensä tuota ongelmaa: voimakkuudensäädintä joutuu kääntämään hieman enemmän, mutta säädin edelleen toimii alueella, missä sen toiminta on varminta (esimerkiksi kanavaerotus minimissään).

"Trough-Line-virittimien suoritustasoa ei ole olennaisesti ylitetty puolessa vuosisadassa."

Vaikka Leak Trough-Line Stereo Mk 3 ei ole viritin herkimmästä päästä, osoittautui se ainakin pääkaupunkiseudulla helposti virittyväksi, melko kohinattomaksi tapaukseksi. Kohinatasot eivät tarkemmin mitattuna ole samaa tasoa kuin uudemmissa fm-virittimissä, joissa digitekniikkaa on hyödynnetty laajasti, eikä Leak Trough-Line Stereo pärjää mittausarvoissa ja teknisissä ominaisuuksissa esimerkiksi Accuphasen virittimille. Kuitenkin jos laite on teknisesti kunnossa – mikä on aina olennainen kysymys vintage-laitteiden kohdalla – ja olosuhteet suosiolliset, lähetin riittävän lähellä ja niin edespäin, kykenee se varsin korkeatasoiseen, sävyltään miellyttävään fm-ääneen noin kymmeneksellä Accuphasen hinnasta. Samanhintainen vaihtoehto voisi olla jokin 20–30 vuotta nuorempi japanilainen viritin, joita niitäkin on huippuja, mutta se ei olisi sama asia, eikä varsinkaan vintagea.

Monen brittiharrastajan mielestä Rolls Roycella mielellään ajelleen Harold Leakin Trough-Line-virittimien suoritustasoa ei ole olennaisesti ylitetty puolessa vuosisadassa.

Jutun kuvissa esiintyvä Leak Trough-Line Stereo 3 on kirjoitushetkellä myynnissä Classic Audiossa Helsingissä hintapyyntönä 340 euroa ja kuukauden takuulla.